Karhuhavainnosta rukoushetkeen?

Anteeksi nyt vaan, mutta taitavat tässä maassa aina välillä mennä vähän överiksi hyysääminen ynnä sielun hoitaminen?

Jossakin päin Suomea on nähty karhuja ja siitä pitää hätäkeskuksen päästä varoittamaan ihan valtakunnallisesti. Uutisten tai muitten telkkariohjelmien päälle kulkee kauhean hälytysäänen saattelemana punainen nauha, jossa sitten vaaditaan ihmisiä pysymään sisätiloissa.

Kotimaa24 uutisoi ke 15.9.2010 Oulussa klo 18 pidetyn rukoushetken, koska "keskiviikkoaamuisessa Arizona Chemicalsin tehtaalla tapahtuneessa räjähdyksessä kuoli yksi ihminen ja toinen loukkaantui pahoin. Myös kolmella muulla työntekijällä on vammoja."

Siis mitä?

Oulussako tuo Arizona sijaitsee?

Ei kaiketi joka onnettomuudesta nyt rukoushetkiä lähdetä pitämään? Eihän tässä nyt suinkaan mistään suuronnettomuudesta ole kyse?

Jos sille tielle lähdetään, että joka räsähdykseen reagoidaan noin suureellisesti, niin mepä näemmekin vielä senkin ajan, jolloin TV:n karhuhavaintohälytykseen liitetään myös tieto siitä, missä kirkossa vietetään rukoushetkeä klo 18.

HÖH?

PÖH!

Juhannuksen kunniaksi: Iänikuisia totuuksia lasten ja Hannun suusta (ei tosikoille!)

Sananlaskun mukaan totuus kuullaan lasten suusta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä sieltä välillä tulee sellaista tekstiä, ettei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Alla on muutamia lapsellisiä ajatelmia, joihin eräs elämää paljon nähnyt pappi tarttuu enemmän tai vähemmän sielunhoidollisesti.

Lapsi: Jeesuksella ei ollut lompakkoa, koska hänellä ei ollut taskuja. Vaipat vaan koko ajan. Sitten kävi todella huonosti.

Hannu: Mutta eiväthän vaipat ikää katso: Niitä tarvitsevat niin aivan pienet kuin ihan vanhatkin ihmiset, vai mitä? Mutta se Jeesuksen vaippa oli kyllä niin hyvä, että sotilaat ottivat sen Jeesukselta pois ja pistivät arpajaisvoitoksi.

Lapsi: Pappina oleminen on tylsää. Hänen täytyy kaivaa ihmisiä maahan tai paistaa niitä uunissa.

Hannu: Kaikki työt ovat välillä vähän tylsiä. Nykyään kyllä käytetään kaivinkoneita, joita varten on aivan oma porukkansa, haudankaivajat. Isompana sinäkin sitten opit tietämään, mikä on paistamisen ja grillaamisen ero. Taivaalta satavasta tuhkasta sinulla taitaakin jo olla jonkin sortin kokemusta?

Lapsi: Kun Jumala kuoli, hän pääsi taivaaseen niin kuin kaikki muutkin. Ja sinne hän on jäänyt.

Hannu: Jumalan kuolemaa ne monet sinua isommatkin ovat yrittäneet tolkuttaa. Älä kuitenkaan sellaisia usko. Taivas on Jumalan koti. Ja jos hyvin käy, se on myös sinun tuleva kotisi.

Lapsi: Jeesus asui kaukaisessa maassa. Mummi on ollut siellä valittamassa muurista. Se oli hirveän vanha ja romahtamaisillaan.

Hannu: Suotta suret, jos sitä itkumuuria murehdit Juutalaiset ovat rakentaneet jo uuden muurin. Jos taas viittasit mummiisi, niin toki noinkin voi olla. Olen kuitenkin huomannut, että vanhat isoäidit eivät romahda läheskään niin helposti kuin luulisi, jos ja kun heillä on seuraa ja iloa teistä lastenlapsista!

Lapsi: Jeesus käveli vetten päällä, koska hän ei halunnut kastella jalkojaan.

Hannu: Niin, eikö ollutkin vähän ihmeellinen juttu? Ei Jeesus kuinkaan vettä pelännyt. Hän sanoi olevansa Elämän Vesi. Hän uskalsi jopa pestä opetuslastensa likaiset jalat. Ja myöhemmin ylösnoussut Jeesus käski kastaa kaikki maailman ihmiset opetuslapsikseen. Oletko muuten kuullut, miten Jeesus käveli seinän läpi? Entä siitä, kun Jeesus lupaa tulla ihmisten sydämeen asumaan? Eivät taida meiltä nämä Jeesus-jutut ihan heti loppua, vai mitä?

Vielä sananen kilojen karistelusta

Tässäpä lukijalle terveisiä meidän seurakunnan (Hgin Tmk) intrasta:


Kiloja karisi 711 - Rahaa Nepaliin kertyi 10 665 euroa Tuomiokirkkoseurakunnassa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan loppupunnituksissa kävi meidän seurakunnassamme 144 naista ja 45 miestä. Naiset pudottivat painoaan 459 kiloa ja miehet 252 kiloa.

Keskimääräisesti miesten painonpudotus oli naisia suurempi, 5,6 kiloa, kun naisten vastaava oli 3,2 kiloa. Yhteensä painoa putosi 711 kg, mikä tekee rahassa 10 665 euroa. Kampanjaan lähti mukaan 363 henkeä, mutta vain 189 tuli loppupunnitukseen.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkistaa kampanjan kokonaistulokset viimeistään 15.6.

:::::::::::::::::::::::

Eli pienistä puroista ne näyttävät isotkin vedet syntyvän!
Ajattele, lukija: Yli 10 ja puoli tuhatta euroa tämänkaltaisella ponnistelulla hyväntekeväisyyteen.

Tätä pitää saada lisää (siis rahaa hyväntekeväisyyteen)!
Tätä pitää saada vähemmän (eli kiloja olisi vieläkin lisää jaossa, jos ketä kiinnostaa...)!

”Lapsi olisi kuin pallo jalassa!”

Parin kuukauden kuluttua 30 vuotta täyttävä, parisuhteessa elävä synnyttämätön nainen antaa itselleen syntymäpäivälahjaksi sterilisaation. Lääkäri ei eettisiin syihin vedoten suostunut operaatioon aikaisemmin.

Nainen perusteli päätöstään sillä, että hän ei ole koskaan tuntenut hoivaviettiä. ”En osaa olla lasten seurassa. Ne saavat minut levottomiksi hektisyydellään ja arvaamattomuudellaan”. Naisen avomies komppaa vierestä: ”En halua luopua vapaudestani. Lapsi olisi kuin pallo jalassa.”

Helsingin Sanomat julkaisi Elämä-palstallaan ma 7.6.10 koko sivun mittaisen jutun nimeltä Vauvakuumeettomat. Siinä elämännautiskelijat, työmyyrät ja erakko kertoivat, miltä tuntuu elää ilman lapsia yhteiskunnassa, jossa suvun jatkaminen kuuluu menen mielestä yhä sääntöihin.

Nyt kuudenkympin korvilla oleva työmyyräpariskunta ajatteli nuorena parina, että lapsia voisi tulla sitten, kun tilanne olisi taloudellisesti vakaa. ”Lapsenteko” (sic!) kuitenkin jäi, kun kova työnteko vei parin mennessään. Lopulta pariskunta huomasi tottuneensa elämään ilman tenavia. ”Lasten hankinta ei ole tae onnellisesta vanhuudesta!” he tietävät kertoa. He ovat jo (varmaan moneenkin kertaan) turvanneet vanhuutensa taloudellisesti. Pari aikoo muuttaa aikanaan yksityiseen hoitokotiin…

Erakkouteen taipuvainen, maalla asuva 44-vuotias nainen saa voimaa taiteestaan ja omistamistaan hevosista. Hänellä ei ole minkäänlaista kaipausta lastenhoitoa tai pitkäaikaista parisuhdetta kohtaan. ”Olisin varmaankin se äiti, joka joutuisi otsikoihin ripustettuaan lapsensa vaatekoukkuun”, taiteilija-ratsastuksenopettaja sanoo virnistäen. Nuorempana nainen pisti monta seurustelusuhdetta poikki, kun miehet alkoivat haikailla lapsia. Nainen kokee olevansa onnellinen, kun on vastuussa vain omasta ja eläintensä hyvinvoinnista.

Jokin tässä nyt mättää, mutta mikä?

Lisää keskustelukysymyksiä:

”Lisääntykää ja täyttäkää maa…”? Kenen tehtävä on kyseessä?

Lapset ovat Jumalan lahja. Voiko lahjasta noin vain kieltäytyä?

Onko olemassa vanhemmuuteen kelpaamattomia ihmisiä?

Ei ihan kuutta, mutta neljä kumminkin!

Eilen (su 30.5.10) oli Läskillä lukutaitoa-kampanjan "loppuhuipennus" tai ainakin loppupunnitus. Messun jälkeen kirkkokahveille saapui myös YLEn kameramies sekä kaksi toimittajaa, toinen radionsta, toinen TV:stä.

Ihan kiinnostavan koosteen toimittaja olikin saanut aikaan: monipuolisen, vieläpä hauskan.
Katso itse! Linkki toimii kesäkuun loppuun asti.

http://areena.yle.fi/video/1022912

Pohdiskeluja pitkän parisuhteen päättymisestä

Eräänä aamuna heräsin, katsoin vierelläni nukkuvaa ja huomasin, etten rakasta häntä enää. Pitkässä suhteessa niitä aamuja on ehtinyt olla. Päiviä myös ja iltoja. Öitä, joina toista ei kuulu kotiin tai joina itse ei haluaisi tai uskaltaisi palata sinne. Vastaus tähän tunteeseen on aina ollut tekeminen. Sitkeä jaksaminen. Tunteen tuoreuttaminen. Järkiliittoon sopeutuminen. Sisulla on ollut syynsä. Nyt suuri osa niistä syistä on poissa. Lapset. Seksi. Asuntolaina.

Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoran muutokseen haastavaa kirjaa Parasta ikää (WSOY 2010) saa lukea henkeään haukkoen. Niin ihana ja kamala opus on. Ihana siinä mielessä, että se antaa kyytiä (ns. suuriin ikäluokkiin kuuluvan) varttuneen lukijansa luutuneille ajatustottumuksille. Kamala siksi, että teksti on niin ehdotonta, suorastaan inhorealistista.

50 vuotta täytettyäsi alat katsoa enemmän niitä vuosia, joita on jäljellä kuin niitä, jotka ovat menneet. Tilinteon hetki on nyt! Kirja muistuttaa, että elämän kirjanpidon saldo lasketaan päivittäin. Kirjoittajan mukaan Parasta ikää on aika eläkeiän kynnyksellä. Ehkä Hilkka sitten seuraavassa opaskirjassaan opettaa, miten mummo lavatansseissa ottaa tilaisuudesta vaarin?

Toisella ei välttämättä ole aavistustakaan, että hän on tarkasteltavana kuin perhonen neulassa. Joskus totuus valkenee vasta, kun kuulet olevasi vanha, että edessä on uusi elämä ja sinä olet sen este.


Onko tässä luettavissa modernien ihmissuhdeoppaitten ”oivallus”: Jos olet tyytymätön parisuhteeseesi, niin lähde siitä pois? Tällaista henkeä Libero on haistavinaan monista nykypäivän opetuksista. Mihin katosi kirkonkin vaalima ajatus, että tulipa yhteisellä taipaleella kumppaneita vastaan mitä tahansa, siitä selvitään yhdessä?

Nykymuotoinen, rakkaudelle perustuva liitto syntyi, kun avioliiton kesto-odote oli parikymmentä vuotta. Olemme siis ylipitkällä maratonilla, ja tähän asti on voinut mennä ihan hyvin. Joskus jaksamiseen auttaa inhorealismi, sen miettiminen ettei mitään tätä enää olisi. Kaikki ne kerrat, kun toivoin että katoaisit, kuolisit vaikka. Ja sitten niin kävi. Voisinpa kääntää kelloa taaksepäin. Saisinpa sanotut sanomattomiksi. Joskus ajattelee vaatimattomasti, että jos riittäisi edes respektiä, kun rakkaus on niin vähissä. Olisi kunnioitusta. Silläkin pääsisi jo pitkälle. Ehkä lopun ikää?

Pitäisikö umpirakastuneita nuoria varoittaa, että älkäähän nyt hötkyilkö? Rakastuminen on kaikessa epärealistisuudessaan vallan vaarallinen tila. Jäitä hattuun! Jos on tarkoitus jakaa toisen kanssa koko elämä, niin vähemmälläkin kiireellä kyllä kerkeää pyörittämään unelmat tappavaa perheen arkisirkusta…?

Yhä useampi eroaa yhä myöhemmällä iällä. Kahdeksassa tapauksessa kymmenestä eroaloitteen tekee nainen. kahdeksassa kymmenestä mies yllättyy. Mistä lähtien kaikki alkoi mennä vikaan? Kun alussa mennään puoli astetta pieleen, ollaan pitkän vaelluksen jälkeen jo aivan väärällä puolen jänkää. Usein eron katkerin kysymys on: Kuinka kauan tätä on jatkunut? Kuinka moni tietää? Tässä iässä on jo kasvot, jotka menettää. Ystävät ovat usein yhteisiä. Enkö ole vain huomannut, miten he ovat katsoneet minua? Kyseessä ei aina ole toinen nainen tai mies; ystävät ovat ehkä kurkistaneet umpikujaan, jossa tietämättämme olimme.

Tuhannen taalan kysymyksiä:
- Kuka voisi / osaisi valmentaa nuoria tulevan varalle?
-Kiinnostaako tällainen opastus edes nuoria, jotka ovat varmoja, että rakkaus on vastaus kaikkeen?




Kursivoidut tekstit ovat poimintoja Hilkka Olkinuoran kirjasta.

Onko työelämässä viihtyminen tärkeää?

Kolmen vuosikymmenen mittaisen työhistoriani aikana olen jo tottunut siihen, että kun tulee minun vuoroni, niin sääntöjä muutetaan. Viimeisin villitys on tämä työputken jatkamisyritys yli eläkeiän niin, että työntekijä voisi kaatua somasti saappaat jalassa ja hänet voitaisiin näin ollen kärrätä suoraan työpaikalta hautuumaalle.

Liian myöhään havaitaan, ettei kyseessä ollutkaan mikään putki vaan umpikuja!

Ei siitä ole kauankaan, kun viisikymppistä pidettiin jo suoranaisena fossiilina., joka pitää pikimmiten saneerata ulos työelämästä. Mutta nyttemmin on ääni kellossa muuttunut ja senioreista pyritään pitämään kynsin, hampain kiinni.

Ensin valitettiin, että nuorten on saatava mahdollisuus päästä mukaan työelämään, joten vanhat ulos, hus, hus! Sitten huomattiin, että ei ollutkaan enää niitä, jotka opastaisivat nuoria ammatin saloihin, kun Hiljainen tieto katosi työpaikoilta.

Jotta me vanhat viihtyisimme tai edes jaksaisimme loppuelämämme työpaikoillamme, jotakin tarttis varmaan tehrä. Ainakin kuntouttaa, keventää työmäärää, antaa hyvät työvälineet ja luoda niin mieluisa työskentelymiljöö, että duuniin olisi kiva tulla vielä huomennakin.

Mielestäni hengellisillä työpaikoilla viihtyvyyden merkitystä aliarvioidaan rankasti. Ei viihtyvyyden eteen kuulemma tarvitse kirkossa nähdä vaivaa, kun työntekijöillä itsellään on vankka kutsumus ja vahva motivaatio paiskia töitä. Silti johtoryhmään kantautuu ”tietoa” siitä, ketkä ovat ahkeria, ketkä taas laiskoja työntekijöitä.

Häh? Miten ihmeessä tällainen arvio on onnistuttu tekemään? Jos tästä oravanpyörästä ei koskaan pääse pois, niin eikö ole ihan suurta viisautta olla edes yrittämättä tehdä kaikkia hommia veks yhtenä päivänä? Huomiseksikin voisi jättää vähän duunia, vai mitä?

Mielestäni työssä viihtymisen perusedellytyksiin kuuluu se, että on mahdollisuus iloita työtovereistaan ja olla omalta osaltaan parantamassa me-henkeä. Kun on kokemus siitä, että voin vaikuttaa omaan työhöni, niin se ei voi olla näkymättä myös seurakuntalaisten suuntaan. Piinallista sen sijaan olisi, jos seurakuntalaiset aistisivat vaikkapa tämän kirjoittajasta, että hei, tuo tyyppihän käy täällä vain töissä (suojatyöpaikka?), ei sen enempää.

Vanhat työntekijät juurtuvat helposti työpaikoilleen, nuoret taas mielellään nostavat kytkintä voidakseen katsella vähän ympärilleen.

Kirkon johdon on ennemmin tai myöhemmin otettava lusikka kauniiseen käteen myös tässä viihtyvyysasiassa. Nimittäin hengelliselläkin saralla (niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa) työpaikat joutuvat jatkossa kilpailemaan työvoimasta, mikä pakottaa suunnittelemaan työpaikkoja työntekijöitten ehdoilla. Jos näin ei tehdä, saattaa kirkosta työpaikkana tulla auringonlaskun ala. Silloin Jumala voisi joutua toteuttamaan "uhkauksensa" eli laittaa kivet saarnaamaan...

Helsinki vastaan villieläimet

Helsingin kaupunginjohtaja jatkaa lokkisotaansa: Blogissaan pormestari usuttaa kiinteistöistä vastaavia hävittämään lokkien pesät ennen kuin linnut asettuvat niihin pesimään.

Birdlife Suomi veti oitis herneen kollektiiviseen nenäänsä niin kuin se teki viime elokuussa, jolloin Pajunen aloitti vainokampanjansa: Pois lokit pääkaupungista pesimästä. Birdlifen mukaan lokit eivät ole ongelma, vaan ihmiset, jotka ruokkivat lokkeja. No, höh: Jos ei lokeille anna suosiolla Kauppatorilla osaa sapuskoistaan, siivekkäät tulevat ja ottavat itse ateriansa vaikka suoraan ihmisten hyppysistä. Eli kukahan se tässä vainoaa ja ketä? Missä viipyvät kauan odotetut lokinpelottimet (palkattu ihminen viuhuttamassa 4 metriä pitkää vapaa, josta lähtee lokkien kannalta vastenmielinen ääni).

Entäs city-kanit sitten? Miten ne selvisivät runsaslumisesta talvesta? Nokkelasti! Ne mm. hakeutuivat vastapysäköityjen autojen lämpimien moottoritilojen lähelle, siis autojen alle. Yhdenkin auton alta Töölöstä pyydystettiin yhtaikaa peräti 15 kania.

Toki muutkin suuret, kuumenevat koneet ovat kelvanneet lämmittelypaikoiksi.

Ei tästä ole montakaan päivää, kun minulle vakuutettiin, että kanin liha on oikeasti hyvää. Samaa ei kukaan tähä n mennessä ole sanonut lokeista…

Ja kun kesä tulee, kaikkialle laskeutuu tuhatmäärin hanhia, valkoposkia ja niitä toisia, Kanadan lahjoja Suomelle…

Mihin mies tarvitsee partaa?

Jos Jumala olisi tahtonut, että miehen pitäisi jostakin kumman syystä ajaa partansa joka aamu pois, niin kaiketi Luoja olisi voinut suunnitella turpajouhien poiston paljon helpommaksi! Jos parta kasvaisi esimerkiksi poskien sisäpuolella, sen voisi helposti pureskella irti ja sylkeä pois suustaan. Olisi meillä miehillä näin muodoin ihan oikeakin syy räkiä säännöllisesti.

Minulla on ollut parta aina. Tai miten sen nyt ottaa. Lapsena en vielä antanut sen kasvaa, mitä nyt silloin tällöin kokeilin sellaista irtopartaa. Ja totesin, että joo, isona sitten, kun vanhempien ylivalta minuun lakkaa, silloin kasvatan itselleni komean parran. Vielä nuorukaisena tosin harjoittelin hennoilla viiksillä. Eivät lähteneet karvat nenän ja ylähuulen välistä irti, vaikka miten yritin karkealla pyyhkeellä hangata.

Armeija-aika oli kovaa, kun ei saanut pitää partaa, viiksiä eikä edes tekopartaa: Kun yritin jyystää partaa sähkökoneella, leukaperiin jäi selkeät siniset rannut ikään kuin muistutukseksi siitä, että tästä me karvat kuitenkin vielä jonakin päivänä tulemme ulos. Jos taas lähdin höylällä raastamaan sänkeä irti, niin verihän siinä aina lensi. Ajattelin, että olen vain tällainen tumpelo enkä osaa käyttää partaterää oikein, mutta ammattipartureille kävi aivan samoin: Eivät hekään selvinneet operaatiosta ilman kolmea haavaa. Minkäs teet – liian herkkä iho!

Opiskeluaikoinani selitin äidille, että papin on ihan hyvä olla parrakas (silloin Suomessa ei vielä tiedetty naispapeista tuon taivaallista), sillä se luo katu-uskottavuutta. Tai ainakin kirkkouskottavuutta. Ja saa käyttäjänsä näyttämään arvokkaammalta ja sitä paitsi vielä 10 vuotta vanhemmaltakin. Silloin tällöin tosin pääsi käymääni niin kiusallisesti, että ollessani äitini kanssa kävelyllä vastaan tuli tuttujani, jotka eivät olleet ennen nähneet äitiäni. Ja luulivat häntä tyttöystäväkseni!

Joskus voi tulla aika, että otan tuon vuosikymmenen ja risat ulkonäöllisesti takaisin ajamalla parran pois. Onneksi vielä ei tähän asti ole ollut pysyvää tarvetta.

Vaimolleni ja perheelleni parta on ollut ihan OK, mutta äidilleni ei koskaan. Kävimme äitimuorin kanssa 30-vuotisen sodan parrastani. Vielä kuolinvuoteellaankin, jo kovin heikkokuntoisena, äitee katsoi minua pitkään ja totesi: ”Ajaisit tuon parran pois. Näytät ihan koiralta!”

Kuinka ollakaan, puoli vuotta äidin kuolemasta ajoin kuin ajoinkin parran pois. Katsoin (lopultakin) itseäni peilistä ja totesin, että en tunnista itseäni tuosta kuvasta. Eikä aikaakaan, kun parta taas kasvoi osaksi minuuttani. Minkähän rotuisena koirana äiti mahtoi minua pitää?

Yhtä asiaa en millään ymmärrä: Miksi sanotaan, että ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville? Tarkoittaako tämä kääntäen sitä, että parta kasvaa vain hyville? Jeesuskin oli hyvä partasuu. Mielelläni seuraan (matkin) häntä partatyyliä myöten (imitatio Christi?). Tämänvuotisella Via Crucis-Jeesuksella tosin ei ollut partaa ollenkaan. Ei edes tekopartaa. Taisi olla nainen kyseessä? Mihin tämä maailma on oikein menossa…?

Emmauksen tiellä

Ylösnousseen seurassa on hyvä olla. Jeesuksen ja oppilaitten jälleennäkemisestä kertovat raamatunkohdat ovat tämän papin mielestä kaikkein mieluisinta luettavaa ja pohdittavaa. Jeesus tapaa oppilaansa milloin rannalla, milloin lukittujen ovien takana tai vaikka maantiellä. Kertomuksiin liittyy tavattoman paljon arkisia elementtejä, kuten yhdessä syöminen.

Emmauksen tien tapahtumat (Lk. 24:13-35) osoittavat meille, miten Jeesuksen historiallisen elämän unohtumaton muisto, Vanhan testamentin kirjoitusten todistus ja Jeesuksen ilmestyminen oppilailleen liittyvät saumattomasti yhteen. Tässä on selostus siitä, miten kristinusko tosiasiallisesti syntyi.

Jeesus ilmestyi Kleopaksen ja hänen poikansa Simonin seuraan, kun nämä pääsiäispäivän iltana taivalsivat kohti Emmausta, 12 kilometrin päässä Jerusalemista olevaan kotikyläänsä. Miehet olivat varsin hämmentyneissä tunnelmissa, keskustelivat keskenään pääsiäisjuhlaan liittyneistä järkyttävistä tositapahtumista ja toisaalta villeistä huhuista, joiden mukaan kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti.

Miesten keskustelujen toivottomuus antaa Jeesukselle tilaisuuden ryhtyä puhumaan. Jeesus kyselee, miehet vastaavat huoltensa ja epäilystensä pohjalta. Miehillä oli ollut jonkinlainen historiallinen usko, mutta ei ollut enää. He eivät voineet edes aavistaa, että muutaman tunnin kuluttua heillä kummallakin olisi elävä usko ylösnousseeseen!

Nämä Emmauksen miehet eivät kuuluneet 12 opetuslapsen joukkoon, mutta kirkkohistoriasta tiedämme, että nuoremmasta kulkijoista, Simonista, tuli Jerusalemin seurakunnan johtaja heti Jeesuksen veljen Jaakobin jälkeen. Ei vain Jeesuksen elämä vaan myös hänen ylösnousemuksensa ja ilmestyksensä perustuvat silminnäkijöitten todistuksiin.

Jeesus pitää siis matkatovereilleen raamattuluennon aiheesta Miksi Messiaan piti kulkea kärsimyksen ja kuoleman tie. Hän alkaa Mooseksesta ja selittää Messiasta koskevat raamatunkohdat osoittaen, että ne kaikki ovat täyttyneet juuri hänessä. Apostolien teoista näemme, että ensimmäisten pidettyjen saarnojen sisältönä oli juuri sama: Kertoa, miten Vanhan testamentin ennustukset ovat toteutuneet Kristuksessa.

Ilta koittaa ja saavutaan kotitalon luo. Jeesus on kulkevinaan ohi, jatkavinaan matkaansa eteenpäin, mutta miehet tahtovat vielä jatkaa keskustelua ja haluavat tarjota salaperäiselle matkakumppanilleen illallisen ja yösijan.

Illallisella eli ehtoollisella Jeesus avasi opetuslasten silmät ja sen perusteella he olivat tunteneet hänet juuri leivän murtamisessa. Kuin suomut olisivat pudonneet miesten silmilät niin, että he havahtuivat huomaamaan, miten historian Jeesus ja ylösnoussut Kristus on yksi ja sama henkilö. Hän on ehtoollisessa läsnä, hän murtaa leivän ja siunaa viinin ja tällä tavalla ravitsee matkalla olevat, ei vain tätä elämää vaan myös iankaikkisuutta varten.

Luukas ei sitä erikseen mainitse eivätkä miehet olleet siihen matkalla kiinnittäneet huomiota, mutta toki oppilaat nyt sisällä huomasivat naulan jäljet kunniavieraansa käsissä.

Kun silmät ovat avautuneet näkemään ylösnousseen Kristuksen ja mitä Kristuksen ylösnousemus merkitsee, siitä seuraa halu olla yhteydessä toisten uskovien kanssa ja halu kertoa Jeesuksen ylösnousemisesta muillekin. Puu ei pala yksinään, eikä niin suuri asia voi pysyä salassa, vaan siitä on suorastaan pakko kertoa muillekin.

Jeesus katoaa matkalaisten näkyvistä, ja pian ovat muutkin aterioitsijat tiessään! Ruoka-astiat jäävät varmasti pöytään, kun Kleopas ja Simon säntäävät uudelleen yön selkään. Nyt mennään, jos ei ihan juoksujalkaa niin ainakin pikamarssia takaisin Jerusalemiin. Ja kun isä ja poika huohottaen saapuvat perille, he saavat kuulla, että Herra oli jo ollut siellä, näyttäytynyt omilleen, osoittanut elävänsä.

Miten elävä usko syntyi? Miehet olivat todennäköisesti omin silmin todistaneet, miten ristiinnaulittu Jeesus siirtyi vainajien joukkoon – ja kuitenkin he kolmen päivän kuluttua taas kohtasivat hänet ilmi elävänä! Elävä usko ei syntynyt heidän omien ponnistelujensa tuloksena, ei heidän huokaustensa eikä kyyneleittensä voimasta, vaan kokonaan ylösnousseen aloitteesta. ”Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan”.

Kumpi perutaan - pääsiäinen vai kuolema?

Muuan 5-vuotias tyttö oli juuri kuullut pääsiäistarinan pyhäkoulussa. Väritystehtäväkin oli kuulunut ohjelmaan. Kotona hän kertoi värittämiensä kuvien avulla jännittävää tarinaa vanhemmilleen: ”Näitä lehtiä heiteltiin koko ajan. Jeesus söi sen kavereiden kanssa ja tänne luolaan se poika meni kuolemaan. Mut ei se kuollutkaan, kun Taivaan isäntä oli sen isä ja se keksi jotain, ettei se kuollut”.

Tämä pieni teologinalku on ihan oikeilla jäljillä siinä, että eräässä mielessä Isä perui Poikansa kuoleman antamalla sille kokonaan uuden merkityksen.

* * * * * * *

Meidän on syytä tehdä ero ylösnousemuksen tosiasian ja ylösnousemuksen merkityksen välillä. Ylösnousemuksesta puhuttaessa aletaan usein kontrolloida, todistella tai kumota ulkonaisestikin havaittuja tosiasioita ja ilmiöitä. Uusi testamentti sen sijaan korostaa ylösnousemuksen merkitystä.

On tärkeää pitää mielessä, miten täydellinen yllätys ylösnousemus oli. Ei ollut yhden yhtä, joka olisi osannut sitä kiihkeästi toivoa ja palavasti odottaa. Se, mitä Jeesus oli puhunut ylösnousemuksestaan, oli mennyt opetuslapsilta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nuo entiset oppilaat pitivät kiistattomana tosiasiana sitä, että kuolema on lopullisesti vienyt opettajan. Ja kohta heitäkin tultaisiin hakemaan. Kohtalo olisi sama kuin opettajallakin.

Mutta yllätys, yllätys! Tällaisessa tilanteessa – pelon, kauhun, epätoivon ja epäilysten keskellä - kaikki menee täysin uusiksi! Tulee uusi mahdollisuus, uusi alku. Pitkänperjantain epätoivo muuttuu pääsiäisuskoksi, suru iloksi, pelko rohkeudeksi.

* * * * * * *

Vaikea on kuvata sanoinkuvaamatonta! Kun korkeasti oppinut apostoli Paavali kertoi Ateenassa kreikkalaisille ylösnousemuksesta, nämä älyllisistä ongelmista, väittelyistä ja kaikesta uudesta kiinnostuneet ihmiset torjuivat puheet mielettöminä: ”Olet järjiltäsi!”

Ja tämä on se järjetön viesti, loukkauskivi, skandaalien skandaali: Jumala herätti Poikansa kuoleman unesta. Jeesus elää!!! Ilmestyskirjassa Jeesus itse sanoo (Ilm. 1:16):”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet”.

* * * * * *

Kristus on totisesti ylösnoussut! Tästä seuraa, että kuolema on kristitylle vain portti toiseen todellisuuteen.Johonkin ihan uuteen. Ihanuuteen!

Jeesuksen 7 sanaa ristiltä

Evankeliumit kertovat Jeesuksen puhuneen ristillä seitsemän kertaa. Englantilainen Beda Venerabilis (Kunnianarvoisa) kokosi 600-luvulla nämä lauseet yhdeksi sarjaksi ja kirjoitti niiden pohjalta rukouksen, joka tulee tässä Jeesuksen sanojen jälkeen:

ENSIMMÄINEN SANA: Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Luuk. 23:33–34

TOINEN SANA: Ja rikollinen sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Luuk. 23:42–43

KOLMAS SANA: Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Joh. 19:26–27

NELJÄS SANA: Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eelii, lama sabaktani?” Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Mark. 15:34

VIIDES SANA: Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Joh. 19:28

KUUDES SANA: Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

SEITSEMÄS SANA: Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä. Joh. 19:30

* * * * * * *

Pyhän Bedan rukous hänen mietiskellessään seitsemää Herramme Jeesuksen Kristuksen viimeistä sanaa ristillä:

Herra Jeesus Kristus, riippuessasi elämäsi viimeisenä päivänä ristillä sinä puhuit seitsemän sanaa ja tahdot, että pitäisimme ne aina mielessämme. Rukoilen nyt niitä muistaen: anna minulle anteeksi kaikki, millä eri tavoin olen rikkonut sinua vastaan. Erityisesti ajattelen seitsemää kuolemansyntiä, joista en ole kyennyt luopumaan, eli ylpeyttä, ahneutta, haureutta, kateutta, kohtuuttomuutta syömisessä ja juomisessa, vihaa ja laiskuutta.

Herra, sinä sanoit: Isä, anna anteeksi niille, jotka minut ristiinnaulitsevat. Anna minunkin rakkautesi tähden antaa anteeksi kaikille, jotka tekevät minulle pahaa.

Sinä sanoit ryövärille: Tänä päivänä sinun pitää oleman minun kanssani paratiisissa. Anna minun elää niin, että kuoleman hetkellä sanoisit minulle: Tänään sinä olet oleva kanssani taivaassa.

Sinä sanoit äidillesi: Vaimo, katso, poikasi. Ja sen jälkeen opetuslapselle: Katso, äitisi. Anna rakkautesi liittää minut äitiisi, joka nyt on pyhä kristikunta.

Sinä sanoit: Eeli, Eeli, lama sabaktani eli Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Anna minun sanoa kaikissa vastoinkäymisissä ja murheen aikana: Rakas Isä, Herrani, armahda minua syntistä. Auta minua ja anna minulle voimaa, Herrani ja Kuninkaani, sillä sinä lunastit minut omalla verelläsi.

Sinä sanoit: Minun on jano, ja olit niiden pyhien sielujen vapaudus, jotka helvetin esikartanossa odottivat sinun autuasta tulemistasi. Anna minun aina janota sinua, elävän lähteen ja ikuisen valtakunnan lähteen vettä, ja rakastaa sinua koko sydämeni halulla.

Sinä sanoit: Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni. Suo minunkin kuollessani täydellisesti ja rohkeasti sanoa samoin. Ota minut luoksesi, sillä sinä säädit ajalliselle elämälleni määräajan.

Sinä sanoit: Se on täytetty. Tuskat ja vaivat, jotka otit kantaaksesi meidän vaivaisten tähden, ovat nyt lopussa. Anna minunkin kuulla suloinen äänesi, joka sanoo: Tule, armaani, rakkaani, sillä minä annoin vaivasi loppua. Tule, astu kanssani ja pyhien enkelien kanssa aterioimaan valtakuntaani ja asumaan siellä iäti. Aamen.

Palkintoja pappi Jaakobille

Oletko nähnyt Klaus Härön mainion elokuvan Postia pappi Jaakobille? Se on verkkaisesti etenevä, siinä ei ulkonaisesti tapahdu kovinkaan paljon, siinä on vain kolme näyttelijää.. Pappi on vanha ja sokea, nainen on roteva vankilastavapautuja, postinkantaja on arkajalka. Kirjeitä luetaan ja kirjoitetaan, kahvia juodaan, vanhan pappilan nurkissa pyöritään.

Kaikki on kuitenkin filmissä niin kohdallaan, että katsoja aivan väistämättä tempautuu mukaan, hullaantuu hidastempoisuudesta. Välillä minunkin oli ennakkonäytöksessä vallan pidätettävä henkeään jännityksestä: Mielikuvitukseni pyrki koko ajan luomaan uusia juonenpätkiä tarinaa täydentämään. Kerrankin oli aikaa pohtia näkemäänsä samaan aikaan kun katseli tapahtumia valkokankaalla. Pienimuotoinen tarina on symboliikan riemujuhlaa.

Minusta oli upeaa, että suomalaiset innostuivat vähäpuheisesta ja vähäeleisestä pappi Jaakobista. Mutta suorastaan hämmästyttävää on se, että tämä ihastus on osoittautunut kansainväliseksi: Palkintoja ei ole tullut vain Suomesta tai muista Pohjoismaista, vaan myös Egyptistä, Iranista, Saksasta, Virosta ja jopa Yhdysvalloista. Tähän mennessä filmiä on esitetty yli 30 kansainvälisellä festivaalilla. Voittokulku saattaa vielä jatkua.

Tosi on: Vähemmän on enemmän!

Vielä kerran onnittelut hyvästä kokonaisuudesta, Härö, Hazard ja Nousiainen. Ehkä sille postimiehellekin olisi voinut jonkin pienen pystin antaa. Tai edes uuden polkupyörän…

Syntynyt 13. maaliskuuta

Olen samaa vuosimallia kuin uusi arkkipiispa Kari Mäkinen (1955). Papinkoulunkin päätimme samana vuonna (1979). Ja rillipäisiäkin olemme molemmat. Siihen päättyvät yhtäläisyydet. Onneksi.

Suurin ero meissä on se, että Karin täytyy päteä uudessa näkyvässä virassaan toisin kuin minun. Minulla on vanha virka, jonka suojissa lymyilen mahdollisimman huomaamattomana, vaikka en töitä pakoilekaan. Minulla ei vain enää ole sen kummempaa tarvetta päteä missään tai kenenkään silmissä. Kunhan olla möllötän. Liksa ei ole kaksinen, mutta en haluakaan, että minulle maksettaisiin jättikokoisesta stressistä, jonka liian tuulinen työpaikka tuo tullessaan.

Sitä paitsi olen allerginen vedolle. Ristiveto on pahinta, minkä tiedän.

Kun 50 tuli 5 vuotta sitten matkamittariini, pelkäsin kovasti, että ihmiset pitävät minulle jäykkiä juhlapuheita, joita en missään tapauksessa halunnut kuulla. Ajatelkaa nyt: Virallisia muistotilaisuuspuheita, joista ei Erkkikään ota selvää, kenestä niissä oikein puhutaan. Niinpä en antanut vierailleni puheenvuoroa ollenkaan, vaan pidin itse kaikki puheenvuorot. En välttämättä koko ajan puhunut vain itsestäni, vaikka pääosin itsekseni taisinkin puhella. Vieraat tekivät sillä aikaa selvää pöydän antimista.

Pakko myöntää, että en ole eläessäni saanut mitään merkittävää aikaan. Tai ainakaan mitään sellaista, mistä olisi syytä paukutella henkseleitä. Oikeastaan tilanne onkin ratkaisevasti helpottunut nyt, kun olen jo astunut kunnon harppauksen eteenpäin tällä kuoleman puolivuosisadallani. Tärkeimmäksi syntymäpäivässäni koen sen, että saan olla vielä tässä ja minulla on yhä pieni joukko ystäviä ympärilläni.

PS: Tämän kirjoittajan ansiosta ei lippu liehu, vaan uhrin ansiosta, niin kuin sanotaan. Tänään on kulunut 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Eli kyse on rauhan juhlasta, vaikkakin tuo rauha oli raskas - ja väliaikainen. Vuotta myöhemmin, kesällä, rytinä alkoi taas. Jatkoa seurasi...

Pidennetyt työurat vai lyhennetyt elinpäivät?

Koska suomalaisella yhteiskunnalla ei jatkossa näytä olevan varaa maksaa eläkkeitä, ihmisten pitää vain jaksaa jatkaa työntekoa niin kauan, että ymmärtävät kaatua saappaat jalassa.

Niiden, jotka ovat jo eläkkeellä, pitäisi kuulemma tehdä hoitotestamentti, jotta hoitokulut menisivät jostakin muusta kuin yhteisestä pussista. Toisaalta: Joka toinen päivä Suomessa kuolee jo yksi vanhus oman käden kautta...

Kaikkein kalleimmaksi tulevat ihmisten kaksi viimeistä vuotta, sanotaan. Minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä?

Vanhukset, vammaiset, varattomat - kuka teitä oikein mahtaa jatkossa hoitaa? Libero on aina kuvitellut, että olemme järjestäytyneet yhteiskunnaksi juuri siksi, että pitäisimme huolta heikoimmista.

Miksi työssäoloaikaa pitää yrittää keinotekoisesti pidentää? Tutkimuksien mukaan suomalaiset poistuvat keskimäärin 60-vuotiaina työelämästä, miehet vähän alle, naiset vähän päälle kuuskymppisinä. Masennuksen tai tuki- ja liikuntaelinsairauksien takia.

Eikö taloudellisinta olisi, jos ihmisille säädettäisiin yleinen ja yhtäläinen elinajan pituus. Se voisi olla juuri tuo 60. Meikäläisenkin pitäisi alkaa miettiä, miten käyttäisi viisi viimeistä vuottaan. Siis työn ohella.

Miksi ihmismieli on niin levoton?

Sogyal Rinpochen mukaan ihmismieli on levoton ja arvaamaton kuin hyppypapu tai apina, joka hyppelee oksalta toiselle. Mieli ajattelee, juonittelee, haluaa, manipuloi ja raivostuu. Se on kuin kynttilänliekki oven suussa, lepattaen, alttiina kaikille tuulen henkäyksille.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Kun mieli lähtee vaeltelemaan, tietoisuuteen voi tulvahtaa / hiipiä vanhoja muistoja, loukkaavia tapahtumia, menneen ikävöintiä, katkeria tappioita. Elämme niitä uudelleen mielikuvissamme ja usein koemme samat tunteet kuin aikanaan tapahtumahetkellä. Tunnemme uudelleen pelästymisen, vaikka istumme turvallisesti nojatuolissamme eikä mikään juuri nyt uhkaa henkeämme tai terveyttämme. Koemme vihan, vaikka kukaan ei juuri nyt ole hyökkäämässä kimppuumme. Näin viljelemme ikäviä tunnetiloja, vaikka oikeastaan voisimme nauttia levollisesta hetkestä.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi.” – Paul Tillich

Autiomaaisät korostivat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua myös Jumalan muistamiseksi. Maailmallisesti elävät ihmiset pakenevat kuolemaa. He eivät halua kohdata elämässään muutosta, tuskaa ja kuolemaa. Siksi he yrittävät paeta kuolemaa rahan, omistamisen, teknologian saavutusten tai medikalisaation avulla. Autiomaaisät ovat vakuuttuneita, ettei ihmistä rakastava Jumala ole koskaan hengellisessä taistelussa kaukana kilvoittelijasta. Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:

“Mikään ei ole saatanalle ja hänen ehdottamilleen ajatuksille yhtä pelottava kuin ihmismieli, joka tarkkailee huolellisesti jumalallisia asioita. Levottomuus ei kasva meissä ulkoisista olosuhteista vaan mielemme heikkoudesta.”

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua.” - Psalmi 42:12

Elämänilo saattaa olla käden ulottuvilla samaan aikaan kun olemme uppoutuneet synkistelyyn. Entäpä jos se, mitä kutsumme masennukseksi, onkin loppujen lopuksi vain piilossa olevaa iloa?

Erämaaisien ajatuksia paastosta

Joka hylkää rukouksen ja uskoo, että katumukseen on jokin toinen ovi, tulee pahojen henkien pesäksi.
- Simeon Armorikas

* * * * * * * * * *

Ei sinun uskollisuuttasi mitata pienillä ruokavalion muutoksilla. Kaikkeuden Herran palveleminen suoritetaan mielessäsi, sisäisessä ihmisessäsi: siellä Kristuksen palveleminen tapahtuu.
- Johannes Apamealainen

* * * * * * * * * *

Katumuksen väreet jäädyttävät maailman rakastamisen pois sielusta, aivan kuten itserakkauden ajatukset lämmittävät rakkautta tämän maailman asioihin.
- Pseudo-Filoksenos

* * * * * * * * * *

Ei jokainen, joka on syömättä, ole paastoaja. Mutta jokainen, joka syö pidättyen sisäisesti omistautumasta ravinnolle, on paastoaja. Pyhien enkelien sanotaan olevan syömättä, mutta heitä ei koskaan kutsuta paastoajiksi.
- Kyros Edessalainen

* * * * * * * * * *

Aadam söi, lankesi ja vaipui alas. Meidän herramme tuli alas, paastosi ja nosti hänet ylös.
- Jakob Sarugilainen

* * * * * * * * * *

Jolla on paaston, valvomisen ja kilvoittelun suuret hyveet, mutta jolta puuttuu sydämen ja kielen vartija, näkee vaivaa turhaan.
- Simeon Armorikas

* * * * * * * * * *

Kun Hän on kätkeytynyt minulta, minut on kätketty Häneen. Kun minä tahdon nähdä Hänet, minä näen sen, joka on sisälläni, mutta mistä Hän on tullut, sitä minä en tiedä.
- Johannes Viiniköynnös

Ruotsalaisilla uusi ekologinen hautausmenetelmä

Ruotsalaiset ne vaan ovat kovia poikia keksimään kaikenlaisia uusia innovaatioita! Kuten nyt tämän uudenlaisen ekologisen hautausmenetelmän: Ruumis jäädytetään upottamalla se nestemäiseen typpeen, jonka lämpötila on 200 pakkasastetta. Ruumis hajoaa kokonaan, kun se tämän jälkeen altistetaan mekaaniselle tärinälle.

Ei enää kauheata pelkoa siitä, että maan alla madot syövät sinut. Ei enää ahdistusta sen vuoksi, että kerran tulee aika vaihtaa asukkaita siihen sinun väliaikaiseen lepokammioosi. Ylös nostetaan luusi ja pääkallosi. Jos oikein huono tuuri käy, niin jotkut pyhyydestä vähät välittävät typerykset vielä pelaavat jalkakalloa pollallasi.

Eikä se uuniin viritetty helvetillinen tuli tunnu yhtään mukavammalta: 1500 astetta, puolitoista tuntia – ja siinähän olet tomuna ja tuhkana jälleen! Natsien jäljiltä tähän menetelmään on (ainakin Liberon mielestä) tarttunut ikävä sivuhaju.

Mutta jäädyttäminen ja täristys tuntuvat jotenkin viileiltä ideoilta. Nuoriso, joka tätä nykyä on omien sanojensa mukaan hajoamassa milloin minkäkin asian vuoksi, saisi sitten vähän vanhempana hajota ihan aikuisten oikeesti ja kaikessa rauhassa, ihan omia aikojaan.

Paitsi ekologisesti, myös teologisesti tämä uusi menetelmä on ihan passeli: Iso kirja muistuttaa meitä siitä, miten "me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan." Eli tänne maan päälle tullessamme meidät voidaan kasteessa kolmasti upottaa veteen. Pois lähtiessämme meidät voidaan jälleen upottaa, tällä kertaa nestemäiseen typpeen. Ehkä kuitenkin yksi kerta riittää lähdön hetkellä.

Kun tämä uusi, mullistava menetelmä on Svea-mamman maassa keksitty, niin ihan varmasti se tulee käyttöön myös meillä. Tämä tuntuu jotenkin minun omalta jutultani!Tuskin maltan odottaa, että pääsee itse kokeilemaan...

Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous

Näin rukoiltiin 300-luvulla.
Ottakaamme opiksemme:


Herra, elämäni valtias !
Estä minusta laiskuuden, velttouden,
vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden
ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra !
Anna minun nähdä rikokseni
ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.

Aamen.

Paasto - monipuolinen ilmiö!

Paasto on monipuolinen ilmiö. Ainakin seuraavat merkitykset ja näkökulmat kannattaa tähän postata::

1) Fyysinen merkitys: Puute pakotti entisinä aikoina kohtuullisuuteen. Meillä on mahdollisuus luopua tuhlailevasta elämäntavasta ja löytää yksinkertainen, perustarpeet tyydyttävä elämäntapa.

2) Psykofyysinen merkitys: Paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittamisen ja mielen hiljentämisen avulla. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa stressaavaa elämäntapaa.

3) Sosiaalinen näkökulma: Opetellaan jakamista ja keskinäistä elämänyhteyttä. Paasto tuo ajatuksiin sellaiset ihmiset, jotka joutuvat olemaan jotakin ilman puutteen eikä paaston vuoksi.

4) Hengellinen näkökulma: Hiljentyminen Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely auttavat meitä kuulemaan sisäistä ääntämme ja herkistämään omantuntomme toimintaa.

Olennaista paastossa ei ole se, mille sanomme EI, vaan se, mille sanomme KYLLÄ. Kupletin juoni ei ole se, että harjoitetaan hampaat irvessä jotakin hirveänkauheankamalan ankaraa askeesia tai luovutaan tuosta vain jostakin vanhasta. Ei, vaan paastossa on kyse rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Tällöin vanha jää taakse sen takia, että se on menettänyt merkityksensä.

Paastossa ei myöskään ole kyse joittenkin annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymystemme ja ongelmiemme edessä seisomisesta. Paasto merkitsee oven aukaisemista, mahdollisuuden raottamista. Siksi juuri tämä paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä kohti toivottua suuntaa.

Tuomiorovastista piispaksi - hissillä!

Johan loppuivat meikäläiseltä kerta heitolla sivullisuuden tunnot Helsingin piispanvaalin suhteen, kun oma esimieskin asettui ehdokkaaksi! Nyt ei enää voi istua hiljaa katsomossa seuraamassa, kuinka käy.

Itse tykönäni olin ajatellut, ettei Helsingin tuomiokirkkoseurakunnalla ole varaa menettää hyvää kirkkoherraansa. Toisaalta: Matti Poutiainen on jo tuurannut piispaa sen verran paljon, että varmasti tietää, missä mennään. Ja mitä pitäisi tehdä. Ja sitten tekee!

Me olemme kurssikaverini Matin kanssa sitä ikäluokkaa, joka ottaa vieläkin todesta vanhan hokeman: kun kirkko kutsuu, niin kutsuun on vastattava myöntävästi. Vai sanotaanko nykyään hieman toisella tavalla: Olen käytettävissä (piispan virkaa täytettäessä)?

Kun kahden vuoden evakkotaipaleen jälkeen v. 2011 Tuomiokirkon väki palaa takaisin upeaan, kellarista ullakolle asti saneerattuun Bulevardin seurakuntataloon, ei olisi mitenkään omituista ajatella, että Matin työhuone olisikin ensimmäisen kerroksen (kirkkoherranvirasto) sijaan viidennessä kerroksessa (kapituli). Hissikin on käytettävissä. Portaista puhumattakaan...


PS: Tutustu Mattiin,se kannattaa:

http://koti.mbnet.fi/mattipo/index.html

Mitä teet, kun Tilaisuus kolkuttaa ovellesi?

Oveeni on pari kertaa kolkutettu. Kun menin avaamaan, yllätyin pahanpäiväisesti. Sellainen sukupuolineutraali olento, pitkä ja laiha kuin kukkakeppi, naamallaan typerä virnistys, silmissään kummallinen palava kiilto ja otsalla valtoimenaan kasvava hiuspehko. Olento olisi voinut olla kaukaista sukua Batmanin arkkiviholliselle Jokerille.

Siinä se Tilaisuus viipyi oven suussa hetken aikaa, sen verran, että ehdin sanoa vain HÄH, kääntyi sitten äkisti ja lähti pinkomaan kovaa vauhtia poispäin. Kun Tilaisuus oli kääntänyt minulle selkänsä, en enää voinut tarttua siihen, sillä takaraivonsa oli kalju. Olisi pitänyt oitis tarrata kiinni Tilaisuuden etutukkaan. Mutta kun ei, niin ei…

Missä muodossa Tilaisuus on mahtanut lukijalle näyttäytyä?

Varoitus niille, joilla on tapana hengellistää kaikki, aina ja joka paikassa: Tämä on todellakin ihan maallinen juttu! Älkää sekoittako tätä Jeesukseen, joka myös seisoo ovella ja kolkuttaa. Eikä Lutherkaan naulaa teesejään SINUN kotioveesi...

Minkähän takia muuten sanotaan, että Tilaisuus tekee VARKAAN?

Näin minusta tuli hyvinvointiyhteiskunnan vihaaja!

Arvoisa valtiovarainministeri. Kirjoitan Teille nyt ensimmäistä kertaa. Syy yhteydenottooni on viime maanantainen lausuntonne, jonka mukaan ”jokainen, joka ei ole valmis työurien pidentämiseen, vihaa hyvinvointiyhteiskuntaa”. Jos nämä ovat vaihtoehdot, niin OK: Sitten minä olen hyvinvointiyhteiskunnan vihaaja

Ei auta, vaikka pääministeri Rukan lumilla hiihdellessään saisi millaisen idean tahansa, vaikka nostaisi eläköitymisiän 75 vuoteen tai poistaisi koko eläkkeellepääsymahdollisuuden. Hyvinvointiyhteiskuntamme tilastot ovat karua kertomaa: Suomalainen nainen jää eläkkeelle keskimäärin hieman yli ja mies hieman alle 60-vuotiaana. Syy: Masennus tai tuki- ja liikuntaelinsairaudet.

Eläkeikäisiä yritetään pitää töissä muka sen tähden, että heillä on hiljaista tietoa tahi äänekkäämpää tietotaitoa. Ei muka ole varaa päästää näitä ammattilaisia pois kehästä ennen kuin heidät sieltä tyrmättyinä ulos kannetaan.

Ja se ”olla varaa” ei suinkaan tarkoita mitään hienoa henkistä pääomaa vaan sitä rahaa, mitä ei haluta eläkkeinä maksaa. Jatkakoot vanhukset… anteeksi ikinuoret duunia ja kaatukoot sitten omia aikojaan saappaat jalassa!

Entä nuoret työelämään pyrkijät sitten? Ei löydy muuta kuin ns. paskaduunia. Sitäkin vain muodikkaana pätkätyönä. Onneksi. Alepan kassana oleminenkin on muuten jo hierarkiassa noussut tuon p-vaiheen yläpuolelle. Aivovienti siirtää lahjakkaita nuoria ulkomaille, aivoverenvuoto varttuneempia puurtajia mullan alle.

Miksi sääntöjä pitää tällä tavalla mennä muuttamaan? 63 vuotta olisi ihan mainio aika väistyä ja tehdä tilaa nuorille. Seniorit voisivat viimeisinä työvuosinaan siirtää sen arvokkaan knowhow:nsa nuoremmilleen kernaammin tyytyväisyyttä tuntien kuin lopen uupuneina.

Vanhan testamentin Sananlaskuissa sanotaan, että ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Voisikohan tämän sanan vääntää kuulumaan myös valtiovarainministeriä ja pääministeriä ajatellen hieman toisenlaiseen malliin: ”Joka eläkkeistä säästää, se hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä vihaa”?

Ja vielä siunatuksi lopuksi: Mikä #%?!@:n hyvinvointiyhteiskunta Suomi tänä päivänä enää on? Kun katsotte vähän ympärillenne ja olette rehellisiä, niin teidän on pakko myöntää: Olemme jo hyvän aikaa eläneet pahoinvointiyhteiskunnassa!

Tarttis varmaan tehrä jotakin?

Kiukkuisin terveisin

Hannu Kiuru

Protestantti



PS: Eihän siitä ole kauankaan, kun neli- viiskymppisiä yritettiin savustaa ulos työelämästä, kun olivat jo niin vanhoja. Kummallista soutamista ja huopaamistä koko juttu!

Onko yölläkin päästävä kauppaan?

Alepa sen sitten aloitti: Mannerheimintiellä sijaitseva myymälä on auki 24/7! Ja ihmiset ovat kuulemma aivan otettuja: Nyt ei enää tarvitse tyytyä rilluttelun jälkeen nakkikioskeihin, kun voi mennä ostamaan kaupasta terveellisempää krapularuokaa!

Ovatko ihmiset luopuneet jääkaapeistaan? Entä pakastimista? Ajatellaanko tässä kenties, että aina avoinna oleva kauppa toimii jonkinlaisena henkilökohtaisena muonavarastona? Ennen sentään kehotettiin pitämään riittävää ruoka-ainevarastoa kotona. Puhuttiin jopa kahden viikon tykötarpeista. Ovatko ne ajat siis jo olleet ja menneet?

Laatikkokauppojen ikkunat on teipattu umpeen, joten asioinnin suhteen lienee yksi ja haillee, onko yö tai päivä, loisteputkien alla ostoskärryjen kanssa kaahaillessa vuorokauden ajankohtaa ei edes huomaa.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi kaupankäynti on loppunut lauantaisin kuin seinään tuossa klo 18:n aikaan. Nyt ei tarvitse miettiä sitäkään: Puna-keltainen kauppa vaanii rahojasi naapurissasi aina klo 23:een asti.

Mitä järkeä sitten on istua kaupan kassalla miltei puoliyöhön asti? Opiskelijoillehan se tietysti tietää leveämpää leipää, mutta miten käy näitten nuorten naisten sosiaaliselle elämälle?

Entä turvallisuusasiat? Jos kauppojen kassoja ryöstetään päiväsaikaankin, niin eikö kahta enemmän yöaikaan?

Onko nykyajan kauppiailla suljetun paikan kammo?
Eikö kukaan enää halua nukkua yöllä?

PS: Vanhastaan apteekkiin on päässyt yölläkin. Kuka ryhtyisi vaatimaan, että kirkkoonkin on päästävä yöllä?

Kotimaa24.fi:n ensimmäinen kuukauden blogisti v. 2010 on...

Seppälän Ollin tekemä haastattelu:


Kotimaa24.fi:n vuoden ensimmäiseksi kuukauden blogistiksi on valittu helsinkiläinen seurakuntapastori Hannu Kiuru. Hän on suorittanut myös mainosalan ammattitutkinnon. Lue lisää...

Kuukauden blogisti on 54-vuotias Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappi Hannu Kiuru.

Ylläpito perustelee valintaa: "Kiuru on blogissaan hakenut omaäänistä ilmaisua ja koetellut perinteisen bloggauksen rajoja. Hän ei kirjoita pelkästään omia ajatuksiaan tai ajankohtaishuomiota, vaan haastaa lukijaa syvälliseen pohdintaan myös spiritualiteetin kysymyksistä. Lisäksi Kiuru on brändännyt itsensä Liberona, aktiivisena ja sanavalmiina blogistihamona."

Blogistina Kiuru on varsin kokenut. Hän on blogannut noin viiden vuoden aikana Apu-lehden ja Iltalehden sivustoilla ja omassa www.sussiunakkoon.blogspot.com -blogissa, jota hän jatkaa rinnan Kotimaa24:n Liberona kirkon liukkaalla kentällä -blogin kanssa.

- Iltalehdessä päätin, että kun tulee 100 000 lukijaa täyteen, lopetan. Niin myös tein.

Mieli ja kieli

Hannu Kiuru on suorittanut myös mainosalan ammattitutkinnon (copy writer).

- Olin 2000-luvun alussa vuorotteluvapaalla ja opiskelin suggestoterapiaa, hypnoosia, NLP:tä ja mainosalaa, koska halusin saada selville, miten kieli vaikuttaa mieleen. Opin, että mainosmaailma käyttää kaikkein härskeimpiä vaikuttamisen keinoja.

Pappina bloggaaminen on Hannu Kiurulle tärkeää, sillä siinä saa suoraa palautetta, mikä arkisessa papintyössä on harvinaista herkkua.

Hannu Kiuru on syntynyt Helsingissä, mutta käynyt koulunsa Espoossa. Helsingin Vanhankirkon pappina hän ollut 30 vuotta.

Haukut nimellä

- Minusta blogi ei ole vain omien mielipiteitten areena, vaan siinä voidaan pohtia tärkeitä asioita. Haluan vaihdella sanomisen tapaa ja kirjoitustyyliä, mutta olen huomannut että varsinkin huumori on haastava laji. Se ei pure haluamallani tavalla. Kirkollisessa kentässä olemme hieman tosikkoja. Pappi ja humoristi tuntuu olevan vaikea yhtälö seurakuntalaisille.

Kiuru muistuttaa, että pelkällä sanaslalomilla ei blogimaailmassa pitkälle pötkitä, vaan olennaista on se, onko mitään sanottavaa.

- Myös asioitten esittämistapaan sopii kiinnittää huomiota. Libero ei tahdo tuhlata aikaa kiistelyihin. Uusien näkökulmien etsiminen yhdessä lukijoitten kanssa on paljon rakentavampaa.

Blogimetsässä käytyyn keskusteluun nimimerkkien käytöstä kommenteissa Hannu Kiuru toteaa, että parempi olisi kommentoida omalla nimellä. Hän itse kommentoi yleensä Liberona, mutta omalla kuvallaan.

- Kehua voi nimettömänäkin, mutta arvostella pitää omalla nimellään.

Jätä hermosi Jumalan käteen

Aikamme nopea elämänrytmi rasittaa hermojamme. Moni ihminen elää päivästä toiseen kuin ”katkeamispisteessä”. Sisäiseen jännittyneisyyteen, unettomuuteen ja levottomuuteen olisi jostakin saatava apua. ”Mistä saan avun rauhattomuuteeni?” on monien kysymys.

Edellinen kappale oli puhtaasti mainostekstiä saksalaisen Alfred Lechler-nimisen lääkärin kirjoittaman vihkosen takakannesta. Ajatuksia herättävä otsikko taas on painettu kyseisen tekeleen etukanteen. Suomalainen kustantaja on Kansan raamattuseuran säätiö.. Löysin kyseisen vihkosen pakatessani työpaikkani kirjastoa muuttolaatikoihin. Piti vallan istahtaa muuttolaatikon päälle lukemaan…

Aikaisemmin ihmisillä oli tapana saada hermoromahduksia. Miksi niin ei enää tapahdu? Missä ovat ihmiset, joiden ennen sanottiin luhistuneen hermoraunioiksi? Ovatko nuo romahdukset ja raunioitumiset joutuneet pois muodista? Vai onko hermoille keksitty jokin uusi, stailimpi nimitys?

Lechlerillä on antaa yksinkertainen resepti kaikille hermoheikoille. Lääkkeen nimi on ilo. Se rentouttaa, auttaa hermot pois pinteestä. Kas, näin se käy:

”Tahdosta riippumattoman hermoston jännitystila on läheisessä suhteessa ihmisen mielialaan. Kaikki negatiiviset ajatukset, niin kuin murhe, tuska, viha ja katkeruus vaikuttavat hermoihin pingoittavasti, jota vastoin iloisilla ajatuksilla taas on vapauttava vaikutus. Ilo on suorastaan korvaamaton hermojen terveydelle ja paras keino niiden vapauttamiseksi jännityksestä. Ilman iloa voimme tuskin elää, sen tunnemme välittömästi kaikki”.

Miksi aikaisemmin oli niin paljon hermoparantoloita, jos hoito on noin simppeliä? Tohtorimme suosittelee hermojen parannus- ja vahvistuskeinoiksi iloisia ajatuksia, viehättävän kuvan tai nautinnollisen näkymän katselemista. Musiikin kuuntelua. Hän menee näissä ehdotuksissaan jopa niin pitkälle, että kehottaa ihmisiä peräti iloitsemaan etukäteen jostakin kauniista asiasta, Tällaiset ajatukset tuovat välittömästi kasvoille hymyn. Hymy taas on jännityksen laukeamisen näkyvä ilmaus. Siksi Tohtori L. kutsuu tätä ”menetelmää” Hyvän tuulen harjoitukseksi.

Ja koska kyseessä on hengellinen eikä pelkästään lääketieteellinen selostus, Hyvän mielen harjoitusten lopuksi neuvotaan: ”Jätä kuluneet hermosi ja unettomat hetkesi Jumalan käteen, so. käytä luonnollisia keinoja hermojesi vahvistamiseksi suunnatessasi samalla katseesi Jumalaan. Ennen kaikkea etsi kuitenkin iloa, jonka Jeesus haluaa sinulle lahjoittaa saadaksesi heikot hermosi uuteen kuntoon”.

Nykyaikainen Myönteinen ajattelu on aivan samoilla linjoilla, paitsi että se ei puhu mitään hermoista eikä Pavlovin koirakokeista tutusta syljeneritysrefleksistä, joka syntyy hyvistä asioista etukäteen iloitsemisesta. Ei kai tohtori sitä tarkoita, että pitää iloita nyt, sillä huomenna voi olla huonommin?

Kirjasen nimi on ainakin tämän päivän mittapuun mukaan surkuhupaisa: Siitä tulee väkisinkin mieleen ajatus, joka saattaa hermostuttaa lukijaa: Pitääkö ihmisen laittaa Jumalan kanssa asioidessaan myös aivonsa hattuhyllylle?

Pyhästä haikeudesta

Tänään on www.kotimaa24.fi:ssä teemablogipäivä aiheesta Pyhä. Vilkaisehan, millaisen tekstin sinne laitoin. Samalla näet myös kirjoittajakollegojeni tekeleet. Siis:

http://www.kotimaa24.fi/blogit/suositelluimmat/article/?id=4409&bid=121

Sankari-vartija esiin!

IC-junan karannut vaunu jymähti eilen aamulla puoli yhdeksän aikaan Helsingin rautatieaseman toimistorakennuksen seinään. Törmäysaunulla oli pari muuta vaunua seuranaan, kun se päätti Linnunlaulun kohdalla (vanha villa kalliolouhoksen reunalla) lähteä rullaamaan loivaa alamäkeä kohti kaupunkia. Vaunut painavat 70.000 kg kappale. Ne saavuttivat 20-30 km/h nopeuden. Jarrut oli testattu juuri ennen onnettomuutta, joten onnettomuuden syy on tätä kirjoitettaessa vielä aivan auki.

Vaunut onnistuttiin ohjaamaan raiteelle 13 eli käytännössä siis päin seinää. Mutta viereinen raide 12 olisi uusinut 1990-luvulla tapahtuneen onnettomuuden, jolloin junanvaunut menivät rytinällä aseman päärakennuksen ovesta sisään.

Mutta se sankari-vartija! Hän sai (ilmeisesti radiopuhelimeensa) tiedon, että vaunut ovat hallitsemattomasti syöksymässä kohti laiturilla seisoskelevia ihmisiä. Törmäykseen oli aikaa vain 60 sekuntia. JOKU vartija oli asemalaiturilla ja evakuoi ihmiset äkkipikakiireesti pois laiturialueelta.

Minä haluaisin lukea haastattelun tästä vartijasta! Mitä hän tunsi, ajatteli, miten toimi? Joka tapauksessa hänen ripeä toimintansa pelasti usean ihmisen hengen!

Monien ikävien asioitten pikkutarkat, mässäilevät kuvaukset ahdistavat minua. Siksi haluan lukea sankari-vartijasta ja muistakin arjen sankareista. Kaipaan sankaritarinoita. Paitsi että ne rauhoittavat helposti pois tolaltaan joutuvaa ihmismieltä ne myös tarjoavat mielelle uuden tarkastelukulman asioihin.

Aina ei pidä jäädä tuijottamaan sitä, mitä on menetetty. Pitää myös nähdä, mitä yhä on jäljellä. Ja mitä tulevaisuus vielä voikaan tuoda tullessaan.!

Sillä kaikki muuttuu hyväksi.

”Suomessa voi tapahtua mitä vaan koska vaan!"

Otsikon siteeraus olisi voinut olla aika monen suomalaisen epäuskoinen huudahdus uudenvuodenaattona 2009, kun alkoi tulla tietoja Espoon Leppävaarassa tapahtuneista kauheuksista. Puhuttiin, että Sellon Prismassa oli ainakin neljä ihmistä saanut surmansa tappajan luodeista.

Sitaatti on kuitenkin peräisin poliisiylijohtajan haastattelusta. Hän toi julki kansalaisten ahdistuksen ja varmasti tuli pukeneeksi sanoiksi omankin tyrmistyksensä. Hän vain unohti, ettei kansalaisten turvallisuudesta vastaava korkea virkamies voi lausua ihan mitä sylki suuhun tuo.

Eli hänen viestinsä oli aivan totta, mutta se ei rauhoittanut tilannetta millään tavalla. Pikemminkin päinvastoin: Poliisiylijohtaja tuli myöntäneeksi oman avuttomuutensa, systeemin haavoittuvuuden ja rivien välistä sen, että jos joku tahtoo tehdä pahaa toisille, hän siinä myös onnistuu.

Taitavat nämä komealta kuulostavat turvajärjestelyt niin meillä kuin muuallakin maailmassa olla pelkkiä kuplia? Uskon varassako turvallisuusasioissa pitää olla? Toisin sanoen uskon olevani turvassa, kunnes toisin osoitetaan? Niinhän luulee jäniskin olevansa turvassa, kun vain pistää päänsä pensaaseen. Mistä se voisi tietää, että koko muu kroppa näkyy puskan ulkopuolella…

Mielestäni poliisiylijohtajan olisi virkansa puolesta pitänyt puhua tästä tapauksesta vain yksittäistapauksena. Ja jättää spekulointi tuonnemmaksi. Nythän hän livautti huuliltaan senkin kuolemattomuuden, että maahanmuuttoasioissa täytyy katsoa entistä tarkemmin, ketkä tänne saavat jäädä. Huh, huh!

Espoon piispa Mikko Heikka esitti toivomuksen, että uuden vuoden alkaessa meistä jokainen miettisi omassa elämässään mahdollisuuksiaan lisätä turvallisuutta, erityisesti lasten ja yksin jääneiden turvallisuutta. Näin pelon ja sanattomuuden keskelle voisi syntyä tilaa keskustelulle, yhteiselle pohdinnalle, turvalliselle yhdessäololle.

Heikan viesti on niin hyvä, että arvelen hänen saaneen konsultaatioapua rouvaltaan. Jos poliisiylijohtaja on naimisissa, niin olisi hänenkin sopinut kysyä neuvoa puolisoltaan ennen kuin lähtee möläyttelemään.

Kuka kantaa taakkasi Herran vuonna 2010?

Elämä on matka.
Matkanteko ilman turhaa painolastia on sitä,
että annamme Vapahtajallemme taakat,
joita ei alun alkaenkaan ollut tarkoitettu
meidän kannettaviksemme.

Miten voisit olla Jumalan käytettävissä,
jos aina tunnet itsesi lopen uupuneeksi
raskaita taakkoja raahatessasi?
Miten kerrot muille Jumalan armosta,
jos itse kannat syyllisyyden taakkaa?
Entä kuinka voit tarjota lohdutusta,
jos oma toivottomuutesi painaa mieltäsi?
Miten voisit auttaa toista ihmistä
riisumaan painavat taakkansa,
jos omat kätesi ovat täynnä?

”Tulkaa minun luokseni
kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat.
Minä annan teille levon”. (Mt. 11:28)

Tänäkin vuonna tulee eteesi
niin raskaita asioita,
että sinä et niitä pysty kantamaan.
Herra pyytää sinua luottamaan häneen
ja antamaan kaikki raskaat taakat hänelle.

”Heittäkää kaikki murheenne
hänen kannettavakseen,
sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet. 5:7).

Liian paljon luottamusta omiin kykyihisi?
En minä tarvitse neuvoja!
Selvitän tämän kyllä itse!
Ei minua tarvitse paimentaa!
Sotken itse oman elämäni
– ja syytän siitä muita ihmisiä ja Jumalaa.

Monta kertaa ei olisi tarvinnut muuta kuin
pyytää anteeksi,
mutta sen sijaan minun täytyi
alkaa väitellä asiasta.
Ei olisi tarvinnut muuta kuin
kuunnella,
mutta sen sijaan minun täytyi
avata suuri suuni.
Ei olisi tarvinnut muuta kuin
olla kärsivällinen,
mutta sen sijaan minun täytyi
alkaa järjestellä ja ohjailla tapahtumia.
Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin
antaa homma Jumalan käsiin,
mutta sen sijaan minä
halusin hoitaa sen itse…

Vai rohkenisinko luottaa siihen,
että myös vuosi 2010
on Herran vuosi?



PS: On joutunut tämä sussiunakkoon!-blogi vähän hunningolle, kun olen niin innokkaasti blogannut toisaalla eli Kotimaa24.fi:ssä. Kotisivuni vai mikä lie löytyy tästä:

http://www.kotimaa24.fi/oma-sivuni?view=profile&uid=276

Annoin itselleni sellaisen uudenvuodenlupauksen, että tänä vuonna kirjoittelen täällä entistä innokkaammin...

Haaste 2010: Katso, miten laihduttaminen auttaa!

Kyseessä on kiinnostava projekti, johon langanlaihoilla kukkakepeillä, ns. luuviuluilla, ei ole mitään annettavaa, mutta meidän ylipainoisten läskit ovat vuonna 2010 keväällä kuumaa kauppatavaraa: Nimettömänä pysyttelevä suomalainen hyväntekijä tahtoo ostaa suomalaisten ihmisten läskejä 15 € / kilo. Ostoksiin on varattu 10 miljoonaa euroa!

Kupletin juoni on kokonaisuudessaan se, että tässä läiskäistään yhdellä iskulla kaksi kärpästä: Laihduttamalla suomalaiset saavat oman parantuneen terveydentilansa lisäksi osallistua hyväntekeväisyyteen auttamalla Nepalin lapsia lukemaan. Läskeistä saadut varat käytetään mm. opettajien kouluttamiseen. Rahojen käyttöä seuraa Suomen ulkoministeriö, joka on jo pitkään tukenut opetusta Nepalissa.

Projektin nimi on siis ytimekkäästi: Läskillä lukutaitoa!

Ja vielä sokerina pohjalla: Projektin ihan itse ideoima suurlahjoittaja toivoo, että Suomen ev.-lut. seurakunnat olisivat mukana järjestämässä punnituksia, joiden avulla voitaisiin laskea suomalaisten haihtuneet liikakilot. Homma menee niin, että läskinsä uhraaja hakeutuu seurakunnan osoittamaan paikkaan punnittavaksi 7.2.2010 mennessä. Uusintapunnitus on toukokuussa. Silloin kirjataan sekä uusi paino että kadonneitten kilojen määrä.

Näinköhän seurakunnat pystyvät tämän vaativan hommansa kunnialla hoitamaan? Mielenkiintoista puuha ainakin on. Ajatelkaa nyt: Saa punnita ihmisiä, jotka parin kuukauden päästä voi todeta kevyiksi...