Pohdiskeluja pitkän parisuhteen päättymisestä

Eräänä aamuna heräsin, katsoin vierelläni nukkuvaa ja huomasin, etten rakasta häntä enää. Pitkässä suhteessa niitä aamuja on ehtinyt olla. Päiviä myös ja iltoja. Öitä, joina toista ei kuulu kotiin tai joina itse ei haluaisi tai uskaltaisi palata sinne. Vastaus tähän tunteeseen on aina ollut tekeminen. Sitkeä jaksaminen. Tunteen tuoreuttaminen. Järkiliittoon sopeutuminen. Sisulla on ollut syynsä. Nyt suuri osa niistä syistä on poissa. Lapset. Seksi. Asuntolaina.

Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoran muutokseen haastavaa kirjaa Parasta ikää (WSOY 2010) saa lukea henkeään haukkoen. Niin ihana ja kamala opus on. Ihana siinä mielessä, että se antaa kyytiä (ns. suuriin ikäluokkiin kuuluvan) varttuneen lukijansa luutuneille ajatustottumuksille. Kamala siksi, että teksti on niin ehdotonta, suorastaan inhorealistista.

50 vuotta täytettyäsi alat katsoa enemmän niitä vuosia, joita on jäljellä kuin niitä, jotka ovat menneet. Tilinteon hetki on nyt! Kirja muistuttaa, että elämän kirjanpidon saldo lasketaan päivittäin. Kirjoittajan mukaan Parasta ikää on aika eläkeiän kynnyksellä. Ehkä Hilkka sitten seuraavassa opaskirjassaan opettaa, miten mummo lavatansseissa ottaa tilaisuudesta vaarin?

Toisella ei välttämättä ole aavistustakaan, että hän on tarkasteltavana kuin perhonen neulassa. Joskus totuus valkenee vasta, kun kuulet olevasi vanha, että edessä on uusi elämä ja sinä olet sen este.


Onko tässä luettavissa modernien ihmissuhdeoppaitten ”oivallus”: Jos olet tyytymätön parisuhteeseesi, niin lähde siitä pois? Tällaista henkeä Libero on haistavinaan monista nykypäivän opetuksista. Mihin katosi kirkonkin vaalima ajatus, että tulipa yhteisellä taipaleella kumppaneita vastaan mitä tahansa, siitä selvitään yhdessä?

Nykymuotoinen, rakkaudelle perustuva liitto syntyi, kun avioliiton kesto-odote oli parikymmentä vuotta. Olemme siis ylipitkällä maratonilla, ja tähän asti on voinut mennä ihan hyvin. Joskus jaksamiseen auttaa inhorealismi, sen miettiminen ettei mitään tätä enää olisi. Kaikki ne kerrat, kun toivoin että katoaisit, kuolisit vaikka. Ja sitten niin kävi. Voisinpa kääntää kelloa taaksepäin. Saisinpa sanotut sanomattomiksi. Joskus ajattelee vaatimattomasti, että jos riittäisi edes respektiä, kun rakkaus on niin vähissä. Olisi kunnioitusta. Silläkin pääsisi jo pitkälle. Ehkä lopun ikää?

Pitäisikö umpirakastuneita nuoria varoittaa, että älkäähän nyt hötkyilkö? Rakastuminen on kaikessa epärealistisuudessaan vallan vaarallinen tila. Jäitä hattuun! Jos on tarkoitus jakaa toisen kanssa koko elämä, niin vähemmälläkin kiireellä kyllä kerkeää pyörittämään unelmat tappavaa perheen arkisirkusta…?

Yhä useampi eroaa yhä myöhemmällä iällä. Kahdeksassa tapauksessa kymmenestä eroaloitteen tekee nainen. kahdeksassa kymmenestä mies yllättyy. Mistä lähtien kaikki alkoi mennä vikaan? Kun alussa mennään puoli astetta pieleen, ollaan pitkän vaelluksen jälkeen jo aivan väärällä puolen jänkää. Usein eron katkerin kysymys on: Kuinka kauan tätä on jatkunut? Kuinka moni tietää? Tässä iässä on jo kasvot, jotka menettää. Ystävät ovat usein yhteisiä. Enkö ole vain huomannut, miten he ovat katsoneet minua? Kyseessä ei aina ole toinen nainen tai mies; ystävät ovat ehkä kurkistaneet umpikujaan, jossa tietämättämme olimme.

Tuhannen taalan kysymyksiä:
- Kuka voisi / osaisi valmentaa nuoria tulevan varalle?
-Kiinnostaako tällainen opastus edes nuoria, jotka ovat varmoja, että rakkaus on vastaus kaikkeen?




Kursivoidut tekstit ovat poimintoja Hilkka Olkinuoran kirjasta.