Syntynyt 13. maaliskuuta

Olen samaa vuosimallia kuin uusi arkkipiispa Kari Mäkinen (1955). Papinkoulunkin päätimme samana vuonna (1979). Ja rillipäisiäkin olemme molemmat. Siihen päättyvät yhtäläisyydet. Onneksi.

Suurin ero meissä on se, että Karin täytyy päteä uudessa näkyvässä virassaan toisin kuin minun. Minulla on vanha virka, jonka suojissa lymyilen mahdollisimman huomaamattomana, vaikka en töitä pakoilekaan. Minulla ei vain enää ole sen kummempaa tarvetta päteä missään tai kenenkään silmissä. Kunhan olla möllötän. Liksa ei ole kaksinen, mutta en haluakaan, että minulle maksettaisiin jättikokoisesta stressistä, jonka liian tuulinen työpaikka tuo tullessaan.

Sitä paitsi olen allerginen vedolle. Ristiveto on pahinta, minkä tiedän.

Kun 50 tuli 5 vuotta sitten matkamittariini, pelkäsin kovasti, että ihmiset pitävät minulle jäykkiä juhlapuheita, joita en missään tapauksessa halunnut kuulla. Ajatelkaa nyt: Virallisia muistotilaisuuspuheita, joista ei Erkkikään ota selvää, kenestä niissä oikein puhutaan. Niinpä en antanut vierailleni puheenvuoroa ollenkaan, vaan pidin itse kaikki puheenvuorot. En välttämättä koko ajan puhunut vain itsestäni, vaikka pääosin itsekseni taisinkin puhella. Vieraat tekivät sillä aikaa selvää pöydän antimista.

Pakko myöntää, että en ole eläessäni saanut mitään merkittävää aikaan. Tai ainakaan mitään sellaista, mistä olisi syytä paukutella henkseleitä. Oikeastaan tilanne onkin ratkaisevasti helpottunut nyt, kun olen jo astunut kunnon harppauksen eteenpäin tällä kuoleman puolivuosisadallani. Tärkeimmäksi syntymäpäivässäni koen sen, että saan olla vielä tässä ja minulla on yhä pieni joukko ystäviä ympärilläni.

PS: Tämän kirjoittajan ansiosta ei lippu liehu, vaan uhrin ansiosta, niin kuin sanotaan. Tänään on kulunut 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Eli kyse on rauhan juhlasta, vaikkakin tuo rauha oli raskas - ja väliaikainen. Vuotta myöhemmin, kesällä, rytinä alkoi taas. Jatkoa seurasi...