EI KRISTITTYKÄÄN KAI KÄSKIEN RAKASTA?

Eläinmaailmasta tiedämme, että kukko ei käskien laula. Miten on asianlaita hengellisessä elämässä: Saadaanko kristitty rakastamaan käskyn voimalla? Toden totta: Jeesus antoi meille käskyn, jota meidän odotetaan noudattavan.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä" (Joh. 15:11-12, ote viime sunnuntain saarnatekstistä ja saarnasta).

Rakkaus on ihmisen elämän määrä ja tarkoitus, elämän ainoa merkittävä sisältö.

Rakkautemme näkyy siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme.

Uusi testamentti ei tarkoita rakkaudella jotakin hyvettä, jonka oppisimme, johon kasvaisimme tai johon voisimme pyrkiä täyttämällä jonkin tietyn mitan tai ihanteen. Lähimmäisen rakastaminen on kristityn tapa vastata Jumalan rakkauteen.

Tällaisenaan rakkaus ei ole vain myötätuntoa ja sääliä kärsiviä ihmisiä kohtaan, vaan alttiutta palvelemiseen ja kaikkien apuamme tarvitsevien auttamiseen.

Rakkaus ei ole koskaan pelkkää teoriaa, se käy aina ilmi toiminnassa. Kyse on enemmän teoista kuin sanoista. Jos olet halukas auttamaan sitä, joka tarvitsee sinua, jos olet halukas rakastamaan, voit tulla lähimmäiseksi jokaiselle kohtaamallesi ihmiselle.

Jeesus ei koskaan ajattele abstraktisti. On valheellista tyytyä pelkillä kauniilla sanoilla todistamaan, että jokainen on lähimmäiseni, jollen konkreettisella tavalla astu ulos itsestäni, ota askelta ja lähesty toista.

Jos olemme rehellisiä, niin me emme juurikaan voi kerskata Jeesuksen opetusten noudattamisella. Vaikka rakkaudessa ei olekaan pelkoa, vaan rakkaus karkottaa kaiken pelon, niin meidän on tunnustettava, että sittenkin taidamme pelätä ihmisiä enemmän kuin rakastamme heitä.

Rakkaudessa on kyse Jeesuksen käskyn iloiesta ja vapaasta noudattamista.

Niin, iloisesta. Ilo on koko tämän asian suola. On sanottu, että kristinusko ei ole vain ristin uskonto - se on myös ylösnousemuksen, toivon, ilon ja rohkeuden uskonto. Ilottomasta kristinuskosta katoaa viisaus, hengellinen tasapaino ja sisäinen vapaus.

Huumoriton uskonto ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Sellainen kristillisyys, joka sananmukaisesti ottaa ilon irti elämästä eli heittää pois naurun, leikin ja riemun, voi muuttua kiihkomieliseksi oikeassa olemiseksi, joka ilmenee vihamielisyytenä maailmaa kohtaan. Ilon tulee kuulua elämäämme, niin arkena kuin sunnuntainakin.

Kreikankielistä ilmausta khará on vaikea kääntää. Missä khará on, siellä on jotakin innostavaa, ilahduttavaa, riemastuttavaa. Kyse on juhlariemusta ja verrattomasta ilosta. On paikallaan täsmentää, että tuo ilo ei synny juhlimisesta, vaan juhliminen on ilmausta jo syntyneestä ilosta. Toisaalta khará merkitsee myös mielen seestyneisyyttä, kaikkien huolien häviämistä, iloa turvallisuudesta.

Kaikesta tästä kumpuaa säteilevä avoimuus kaikkia ihmisiä kohtaan! Tätä kaikkea sisältää Jeesuksen sanoihin: ”…jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi”. Me emme siis itse yritä houkutella tuota iloa ulos itsestämme, vaan kyse on Kristuksen meille antamasta lahjasta.

Eikö olisikin mahtavaa, jos ja kun voisimme tässä maailmassa toimia jumalallisen ilon välikappaleina?

Todellisen Kristuksen kirkon erityistuntomerkki on kuin onkin ilo, ei synkkyys, ei ärtyneisyys sen paremmin kuin kiivailu tai kiihkoilukaan. Ilo on tulevan maailman, iankaikkisen elämän, heijastumista tähän ajalliseen elämään. Tarkoitus on, että tätä iloa voitaisiin kokea erityisesti seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, messussa, mutta myös yksityisen kristityn arkielämässä ja kutsumustyössä. Ilo taivaassa on totta jo nyt, vaivassa.

Evankeliumi tarkoittaa suomeksi ilosanomaa. Jouluna enkelit ilmoittivat ihmisille suuren ilon. Voi meitä, jos me olemme onnistuneet muuttamaan ilosanoman suruviestiksi, tehneet seurakunnan ilojuhlasta taakan, sillä silloin me emme ole Kristuksen iloisia seuraajia, vaan fariseuksia, Jeesuksen katkeria vastustajia. Eikä meille silloin tietenkään kelpaa taivaskaan, koska sitä kuvataan Raamatussa iankaikkiseksi iloksi. Ja kuitenkin: Kristus ei tahdo omilleen ilotonta loppua, vaan loputonta iloa.

Ensimmäiset kristityt, ne Ylösnousseen Herransa silmästä silmään kohdanneet, olivat iloista joukkoa. He saattoivat sanoa, että ilo Herrassa ja Herrasta ja Herran tähden, se vain on onnellista elämää, se vain eikä mikään muu!

Tuo samainen Herra on tänäänkin lupauksensa mukaisesti läsnä ehtoollista viettäessämme. Sinä saat kohdata hänet henkilökohtaisesti. Synnintunnustuksessa olet jo jättänyt kaikki sinua painaneet asiat Herrallesi. Hän tekee kanssasi autuaan vaihtokaupan: Anna sinä hänelle oma pahuutesi, niin hän lahjoittaa sinulle oman pyhyytensä. Jos sinulle mitenkään sopii, niin hän varsin mielellään antaisi sinulle tänään ikään kuin kaupantekijäisinä ilonsa, rauhansa ja rakkautensa. Aamen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

- Sussiunakkoon! Nyt se Kiurun poika yrittää tuoda jumalanpalveluksiimme ihan uutta oppia, ikään kuin vierasta tulta alttarille. Me vanhat ja väsyneet olemme tottuneet aivan rauhallisiin , yllätyksettömiin ja mitäänsanomattomiin kirkonmenoihin, joissa jokainen saa olla ihan yksin, omassa rauhassaan. Tosi luterilainen kirkko on aito pitkänperjantain kirkko. Ei kai se poika vaan saanut ihmisiä mukaan tuohon villitykseensä?
- Ei, en usko. Kyllä valistuksen järkevä perinne ja synkkä suomalainen kansanluonne tuollaiset villitsijät aina aisoihin pistää...

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

- Sussiunakkoon! Jokos se Kiurun poika nyt lopetti tämän bloggaamisen kokonaan, justiinsa kun minäkin aloin päästä kärryille näistä jutuista...
- Ei, en usko. Hän sanoi vain noin Ressun lukion ihmisille, kun tulee tuo kesälomakin väliin. Bloggaamista Kiuru tuskin lopettaa kesälläkään, mies kun tuntuu olevan niin lahjomaton, ettei kuuntele edes lukijoitten hyvää tarkoittavia neuvoja lopettamisesta...