EHTOOLLISTA EXTREME-OLOSUHTEISSA?

Kolmenkymmenen pappisvuoteni aikana olen jakanut ehtoollista
kirkoissa, kappeleissa, sairaaloissa ja armeijassa.
Olen jakanut ehtoollista aamulla, päivällä, illalla ja yöllä.
Olen jakanut ehtoollista yksityisille ihmisille ja suurille ihmisjoukoille,
sisällä ja ulkona.
Olen jakanut ehtoollista erityismessuissa, häissä ja hautajaisissa.

Minulle ehtoollinen on ilojuhla, riemujuhla vailla vertaa.
Jeesuksen läsnäolo. Syntien anteeksiantamus. Syvä yhteys, koinonia.

Omissa 50-vuotisjuhlissani vietettiin ehtoollista. Sama tehtiin
puoli vuotta myöhemmin äitini hautajaisissa.

Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlissa helatorstaina Senaatintorilla
vietettiin messua. Väkimäärästä kulkee monenlaisia arvioita 5000 ja
10000 väliltä. Ehtoollisleipiä meni rapiat 4700 ja messun käsiohjelmia
sataa kappaletta vaille 10000. Olisiko joka toinen messuvieras nauttinut ehtoollisen?

Tämä kirkollinen väkimäärien innokas laskeskelu saattaa tuntua välillä aika kornilta puuhalta, mutta toisaalta kvantitatiivinen (määrällinen) arviointi on toki paljon helpompaa kuin kvalitatiivinen (laadullinen). Ja siksi toisekseen: Varmasti Taivaan Isän virastossa pidettiin kirjaa messuväestä. Eikös Isossa Kirjassa sanota, että ei meiltä irtoa ainoatakaan hiusta päästämme Jumalan tietämättä.

Mutta jätettäköön hiusten halonta toiseen kertaan. Palaamme vielä hetkeksi Senaatintorille. Ehtoollisen jaossa sen paremmin kuin muissakaan messun osissa ei tapahtunut mitään mainittavia lipsahduksia tai mokia. Ulkoisesti kaikki sujui siis suunnitellusti. Valtava voimainponnistus nämä juhlat olivat jälleen kerran Tuomiokirkkoseurakunnallemme, joka maantieteellisistä realiteeteista johtuen toimi kekkereitten (melkein) isäntänä. (Nämä lukuisat erikoistilaisuudet, joita muilla seurakunnilla ei ole, pitäisi työvoimaresursseja arvioitaessa ottaa paremmin huomioon!)

Olin odottanut näitä juhlia innokkaasti. Ja sitten kävi tietysti niin kuin usein liian suurten odotusten kanssa käy: Tulee pettymys. Jäin jotenkin ulkopuoliseksi kaikkinaisessa juhlahumussa. Ei edes raamatullinen kuva teille ja aitovierille menemisestä innostanut minua ajattelemaan, että on jotenkin pyhää, merkitävää tai edes tarpeellista seisoa messuasuisena kadulla ja tarjoilla hopeisista ehtoollisvälineistä Herran Pyhää Ehtoollista ohikulkevalle tuulipukukansalle.

On niin luterilaista, niin luterilaista nähdä pyhyyttä aina vain arjen keskellä. Tai pyhänä torilla. Mutta ei se ole koko totuus: Ei koko elämä voi olla yhtä arkea. Tarvitaan niitä juhlia. Ja juhlavia puitteita. "Minä riemuitsin, kun minulle sanottiin: Menkäämme Herran huoneeseen..." Mahtoiko minuun iskeä hengellinen agorafobia eli torikammo?

Hiippakunnan 39 seurakunnan messuun mielivä väki oli koolla tällä torilla Helsingin sydämessä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut: KAIKKI kirkot olivat tuona päivänä kiinni. Tyhjänä nökötti Tuomiokirkkokin, kun kansa rappusilla rallatteli.

Messuvaatteet kuuluvat kirkkoon, samoin hopeiset ehtoollisastiat. Minulla on Vanhassa kirkossa jopa aivan erityiset kirkkokengät, joilla ei ole astuttu yhtään maallista askelta. Niitä on pidetty vain kirkossa. Miksi ne kuitenkin kuluvat?

Se, mikä on pyhitetty, on Jumalalle erotettu. Onko se siis edelleen jotakin arkipäiväistä? Jos pyhän ja arkisen eroa ei tunnusteta, niin sittenhän on ihan turha pohtia sitäkään, millainen musiikki sopii kirkkoon...?

Tahdon sanoa tätä: Jos on tarkoitus kohdata ihmisiä kaduilla, niin minusta olisi paljon mukavampaa ja luontevampaa jutella ihmisten kanssa, kun minulla itsellänikin on farkut, lenkkarit, T-paita ja huppari. Ja vielä lippiskin.

Josko otettaisiin arki arkena ja pyhä pyhänä? Kenelle tämä järjestely muka ei sovi?

Toivoisin tästä pyhyysajatuksesta mielipiteenvaihtoa. Ja jos lukijoilla on kokemusta kyseisestä juhlamessusta, niin tuokaa ihmeessä uusia näkökulmia tämän omani, hiukan vinksahtaneen vinkkelin rinnalle.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

- Sussiunakkoon! Onkos siitä Kiurun pojasta nyt tullut vallan tekopyhä?
- Ei, en usko. Kenties hän vain yrittää antaa jonkinlaista
tekohengitystä hengellisessä henkihieverissä viruville lukijoilleen.