Tämä teksti on
henkilökohtainen
todistuspuheenvuoro:
Tyttärelle valkolakki.
Tahtoo luokanopettajaksi.
Kirjallinen osa jo läpi,
soveltuvuus vielä testataan.
Ei riittänyt edes
12 vuotta koulua.
Tahtoo jatkaa eläkeikään asti.
Opin sauna autuas aina.
Hyvä todistus ja tulos
eivät paina mitään
näissä valinnoissa.
Todistusarvo nolla.
Koulussa laulettiin Gaudeamus igitur.
Kummallinen perinne.
Samaa sanonee moni suvivirrestä.
Mutta suvivirressä on Jeesus,
Gaudeamuksessa kummittelee kuolema.
"Muista Luojaasi nuoressasi,
ennen kuin pahat päivät tulevat",
muistuttaa Raamatun Sananlasku.
R(i)emuitaan nuorena,
kun jaksetaan ja
tylsän vanhuuden jälkeen
tulee kumminkin kuolema
ja meidät perii humus, multa.
Elämän kiertokulkua?
Kovin erilaiset elämäntavat
esillä samassa juhlassa:
Juomalaulu ja virsi.
Kun alkoholin voimalla
aletaan riehua ja rellestää,
niin se vanhuus ei enää olekaan
mikään itsestäänselvyys.
Kuperkeikkalimonadin rohkaisemana
usein sanotaan ns. suorat sanat
toisista ihmisistä
tai muuten vain haastetaan riitaa.
Virsi taas tahtoo kiittää
kaiken Luojaa hyvyydestä,
jota Herran kansa on saanut kokea.
Muistutin omaa tytärtäni siitä,
että hyvä todistus on kaikille tärkeä.
Ei vain sellainen,
jossa on numeroita.
Hyvä todistus merkitsee myös sitä,
että nähdään jokaisessa ihmisessä
jotakin hyvää - ja sanotaan se!
Hyvän todistuksen vastakohta
ei ole huono todistus
vaan väärä todistus,
muunneltu totuus.
Toki meidät kaikki perii multa.
Aikanaan
(jotkut tosin ennenaikaisestikin).
"Oma syy, oma vika, kuka käski olla sika!?!"
toruu vanha hokemakin.
Mutta toisin kuin Gaudeamus väittää,
nuoruus ei aina ole
pelkkää ruusuilla tanssimista
eikä vanhuus
välttämättä kovin kenkkumaista.
Jos elämänsä kevättä eläviä nuoria
muistutetaan kaiken väliaikaisuudesta,
niin Jeesuksen syntymäjuhlan aikaan
rallatellaan ihan yhtä kolkosti:
Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika:
Hetken kestää elämä,
sekin synkkää ja ikävää...
Ja sitten ei muuta kuin taas
tolkuttomasti hyppimään...
Toki meidän kaikkien on syytä
pitää kuoleman todellisuus
mielessämme,
suorastaan meditoidakin sitä,
onhan kuolema osa elämää.
Mutta kissa pöydälle
ja pelko pois!
Ei tätä elämää
riekkuen
ole tarkoitus elää.
Rohkenen väittää:
Jumalan palveleminen uskossa
ja lähimmäisen rakkaudessa
on elämää,
joka ei ole turhaa
eikä koskaan mene hukkaan.
Jos osoittautuu,
että puhuin pötyjä,
saatte rahanne takaisin...
Paras todistus,
jonka kukaan koskaan voi saada,
on tämä Jeesuksen sana
talenttivertauksessa:
"Hyvä on,
sinä hyvä ja uskollinen palvelija.
Mene herrasi iloon.' (Mt. 25:21)
m.o.t
PS: Emme me mihinkään multiin jää!
Jeesus seisoo viimeisenä
multien päällä ja herättää
sikeimminkin nukkuvan.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Voiko tässä elämässä kukaan jäädä ilman todistusta?
- Ei, en usko. Jokainen ihminen on todistuksen arvoinen, hyvän todistuksen, ei väärän. Ja kun elämän koulu on käyty loppuun, Jeesus sanoo aivan varmasti pari valittua sanaa jokaiselle ihmiselle aivan henkilökohtaisesti.
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
torstai 28. toukokuuta 2009
ILOISEN IDOLIN MURHEELLINEN LÄHTÖ
Olen aina pitänyt SIG-yhtyeen iloisesta, valoisasta ja melodisesta pop-musiikista, vaikka mikään varsinainen fani en ole koskaan ollutkaan. Katsohan, miten sympaattisen oloinen, lapsenkasvoinen laulusolisti Matti Inkinen hyörii ja pyörii Pariisissa Leijailen-kappaleen v. 1985 julkaistulla musiikkivideolla:
http//www.youtube.com/watch%3Fv%3DpcYqt6dcGX8&t=Sig - Leijailen"
Oli sangen ahdistavaa lukea lehdistä Inkisen yllättävästä katoamisesta. Viime vuonna 50-vuotistarkastuksen yhteydessä löydetty aivokasvain leikattiin ja rankkojen sädehoitojen jälkeen tilanne kääntyi parempaan suuntaan. Sitten keltainen lehdistö rupesi syyttämään miestä ilmeisesti lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä. Inkinen kiisti syytteet. Mutta kamelin selkä oli jo katkennut. Mediamyllytys on aina rankkaa. Onko todella olemassa joku, joka nauttii ihmisen ajamisesta umpikujaan? Inkisellä olisi ollut ihan riittävästi kärsittävää sairaudessaan...
Nuoret ottavat suosikkiartistinsa mieluusti esikuvikseen. Heitä ihaillaan ja matkitaan. Esimerkiksi Dingo-hysterian aikana näytti siltä, että fanit olivat konserteissa suoranaisessa transsissa ja tilaisuudet mitä vaikuttavimpia esimerkkejä karismaattisista ylistyskokouksista. Jumala tosin ei saanut kunniaa, vaan lavalla olijat. Sattumaa tai ei, mutta tällaisia esikuvia kutsutaan usein myös idoleiksi. Idoli taas tarkoittaa epäjumalaa...
Entä kun epäjumala päätyy epätoivoon? Miten seuraajien silloin käy? Tarpeeksi vahva esimerkki voi johtaa vaikka joukkoitsemurhiin, sen olemme usein äärihurmosliikkeissä nähneet.
Mitä mahtavat SIGin fanit nyt ajatella?
Miksi taas kävi niin, ettei kukaan huomannut minkäänlaisia viitteitä itsetuhoisuudesta? En sano tätä syyttävää sormea heristäen, vaan surullisena. Ehkä niitä merkkejä ei kerta kaikkiaan voi etukäteen useinkaan nähdä?
Yleistäen voinemme sanoa: Koska emme tiedä, mitä toinen ihminen erilaisissa elämäntilanteissaan kestää, meidän ei kannata lähteä hänen kestokykyään testaamaan. Jos toimittajat olisivat noudattaneet vanhaa hyvää neuvoa ja asettuneet Inkisen asemaan, he olisivat kohdelleet häntä samoin kuin toivoisivat itseäänkin kohdeltavan. Monille meistä tuntuu itsestään selvältä, mitä se olisi käytännössä tarkoittanut.
http//www.youtube.com/watch%3Fv%3DpcYqt6dcGX8&t=Sig - Leijailen"
Oli sangen ahdistavaa lukea lehdistä Inkisen yllättävästä katoamisesta. Viime vuonna 50-vuotistarkastuksen yhteydessä löydetty aivokasvain leikattiin ja rankkojen sädehoitojen jälkeen tilanne kääntyi parempaan suuntaan. Sitten keltainen lehdistö rupesi syyttämään miestä ilmeisesti lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä. Inkinen kiisti syytteet. Mutta kamelin selkä oli jo katkennut. Mediamyllytys on aina rankkaa. Onko todella olemassa joku, joka nauttii ihmisen ajamisesta umpikujaan? Inkisellä olisi ollut ihan riittävästi kärsittävää sairaudessaan...
Nuoret ottavat suosikkiartistinsa mieluusti esikuvikseen. Heitä ihaillaan ja matkitaan. Esimerkiksi Dingo-hysterian aikana näytti siltä, että fanit olivat konserteissa suoranaisessa transsissa ja tilaisuudet mitä vaikuttavimpia esimerkkejä karismaattisista ylistyskokouksista. Jumala tosin ei saanut kunniaa, vaan lavalla olijat. Sattumaa tai ei, mutta tällaisia esikuvia kutsutaan usein myös idoleiksi. Idoli taas tarkoittaa epäjumalaa...
Entä kun epäjumala päätyy epätoivoon? Miten seuraajien silloin käy? Tarpeeksi vahva esimerkki voi johtaa vaikka joukkoitsemurhiin, sen olemme usein äärihurmosliikkeissä nähneet.
Mitä mahtavat SIGin fanit nyt ajatella?
Miksi taas kävi niin, ettei kukaan huomannut minkäänlaisia viitteitä itsetuhoisuudesta? En sano tätä syyttävää sormea heristäen, vaan surullisena. Ehkä niitä merkkejä ei kerta kaikkiaan voi etukäteen useinkaan nähdä?
Yleistäen voinemme sanoa: Koska emme tiedä, mitä toinen ihminen erilaisissa elämäntilanteissaan kestää, meidän ei kannata lähteä hänen kestokykyään testaamaan. Jos toimittajat olisivat noudattaneet vanhaa hyvää neuvoa ja asettuneet Inkisen asemaan, he olisivat kohdelleet häntä samoin kuin toivoisivat itseäänkin kohdeltavan. Monille meistä tuntuu itsestään selvältä, mitä se olisi käytännössä tarkoittanut.
tiistai 26. toukokuuta 2009
LIIAN SUOSITTU PAPIKSI?
Ihmisen ei tarvitse olla, osata tai omistaa kaikkea. Mielikuvittelun taito riittää. Välillä on ihan hyvä elää Ikään kuin-elämää. Otanpa esimerkin:
Olen kirkkomme suosituin pappi, luterilaisten isä Mitro. Kansansuosioni on käsittämättömän suuri, sivutuloni esitelmöinnistä ja erilaisista kirjoista (elämäntaito, ruuanlaitto, teologia ja kernaasti myös muoti, kauneus, käsityöt, terveys ja liikunta) ovat vielä suuremmat.
Rahaa tulee siis joka tuutista niin paljon, etten tiedä, mihin sitä oikein sijoittaisin. Minusta tuntuu ihan kivalta, kun media on minusta kiinnostuneempi kuin kirkkoni piispoista, noista paarmoista ja huovisista. Kun kysymys jotenkin sliippaa uskontoa, minua tullaan haastattelemaan. Okei, piispat periaatteessa ovat kirkkomme äänitorvia, mutta osaan pasuunaan toki puhaltaa minäkin! Taitaa olla piispa-ainesta minussakin?
Minulla on siis rahaa, olen saanut ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Minulla on paljon kavereita yhteiskunnan parhailla paikoilla, ei siis vain Facebookissa. Meillä on mukava Keskinäisen Kehun Kerho kavereitten kanssa. Me autamme toisiamme mielellämme. Se on sitä verkostoitumista. Ja verkostoituminen jos mikä on nykyaikaa.
Noste on sen verran kova, että jotenkin tämä kansansuosio kannattaa hyödyntää. Ehdin varmasti vielä mukaan presidentinvaaleihin muutenkin kuin mustana lampaana... eikun hevosena, vitsi, vitsi. Vitseissäkin nimittäin löytyy, kun olen tällainen leppoisan hyväntuulinen ja huumorintajuinen uros, nääs.
Kirkon byrokratia on välillä tosi hidasta ja kankeaa. Siihen pitää saada vauhtia. Kansakin sitä vaatii. Tämä itseni brändäys ja tuotteistaminen on sopiva oikotie. No, joskus on pitänyt pikkuisen joitakin pykäliä tulkita vähän väljemmin, mutta tarkoitus pyhittänee keinot...?
Tiedän, että kansansuosio ei kestä ikuisesti. Hurraajista voi tulla buuaajia yhdessä yössä. Kävihän Mestarillemmekin niin. Mutta kun tuuli kääntyy jalamäki alkaa, en kaipaakaan enää rahvaan mielipiteitä. Olen tuolloin jo kaiken sellaisen yläpuolella. Kiintotähti suomalaisessa yhteiskunnassa. Täytyy vain ottaa oppia John Lennonin mokasta. Ihmiset eivät pitäneet siitä, kun mies väitti Beatlesien olevan suositumpia kuin Jeesus.
Jeesusta suositumpi pappi? Hmmmmm...
Tässä kohdassa kupla puhkeaa.
Jos tämä olisi unta,
niin nyt viimeistään heräisin
siihen, että aivan hikipäisenä
vuoteella heittelehtiessäni
pudota mätkähtäisin lattialle.
Mutta koska olen valveilla, käyn pläräämään Martti Lutherin tuotantoa löytääkseni jonkin puolustuksen sille, että Euroopan parlamenttiin pyrkivä isä Mitro kuuluu väärään kirkkokuntaan. Luterilaisena meppinä häneltä ei vietäisi oikeutta kulkea papinkamppeissa tahi lupaa hoitaa pyhiä toimituksia.
Taitaa kuitenkin meikäläisen esiymmärrys pettää pahemman kerran. Törmään heti kättelyssä tällaiseen Lutherin sanaan:
"Saarnaaja älköön puuttuko maalliseen regimenttiin. Hänen ei tule sekaantua politiikkaan, ei puhua herrojen mieliksi eikä mielistellä ja imarrella viljelijöitä ja porvareita. Hyvät teot eivät tee kristittyä, vaan kristitty tekee hyviä tekoja. Niin kuin hedelmä ei tee puuta, vaan puu tuottaa hedelmän."
Jahas. Se siitä sitten. Minä näet tykkään saarnaamisesta kuin hullu puurosta...
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Ei kai puuro nyt pelkästään hullujen herkku voi olla?
- Ei, en usko. Kyllä puuro pitää niin herrat kuin narritkin tiellä. Joskus vain tapaavat nuo sanat pahemman kerran puuroutua meillä itse kullakin!
Olen kirkkomme suosituin pappi, luterilaisten isä Mitro. Kansansuosioni on käsittämättömän suuri, sivutuloni esitelmöinnistä ja erilaisista kirjoista (elämäntaito, ruuanlaitto, teologia ja kernaasti myös muoti, kauneus, käsityöt, terveys ja liikunta) ovat vielä suuremmat.
Rahaa tulee siis joka tuutista niin paljon, etten tiedä, mihin sitä oikein sijoittaisin. Minusta tuntuu ihan kivalta, kun media on minusta kiinnostuneempi kuin kirkkoni piispoista, noista paarmoista ja huovisista. Kun kysymys jotenkin sliippaa uskontoa, minua tullaan haastattelemaan. Okei, piispat periaatteessa ovat kirkkomme äänitorvia, mutta osaan pasuunaan toki puhaltaa minäkin! Taitaa olla piispa-ainesta minussakin?
Minulla on siis rahaa, olen saanut ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Minulla on paljon kavereita yhteiskunnan parhailla paikoilla, ei siis vain Facebookissa. Meillä on mukava Keskinäisen Kehun Kerho kavereitten kanssa. Me autamme toisiamme mielellämme. Se on sitä verkostoitumista. Ja verkostoituminen jos mikä on nykyaikaa.
Noste on sen verran kova, että jotenkin tämä kansansuosio kannattaa hyödyntää. Ehdin varmasti vielä mukaan presidentinvaaleihin muutenkin kuin mustana lampaana... eikun hevosena, vitsi, vitsi. Vitseissäkin nimittäin löytyy, kun olen tällainen leppoisan hyväntuulinen ja huumorintajuinen uros, nääs.
Kirkon byrokratia on välillä tosi hidasta ja kankeaa. Siihen pitää saada vauhtia. Kansakin sitä vaatii. Tämä itseni brändäys ja tuotteistaminen on sopiva oikotie. No, joskus on pitänyt pikkuisen joitakin pykäliä tulkita vähän väljemmin, mutta tarkoitus pyhittänee keinot...?
Tiedän, että kansansuosio ei kestä ikuisesti. Hurraajista voi tulla buuaajia yhdessä yössä. Kävihän Mestarillemmekin niin. Mutta kun tuuli kääntyy jalamäki alkaa, en kaipaakaan enää rahvaan mielipiteitä. Olen tuolloin jo kaiken sellaisen yläpuolella. Kiintotähti suomalaisessa yhteiskunnassa. Täytyy vain ottaa oppia John Lennonin mokasta. Ihmiset eivät pitäneet siitä, kun mies väitti Beatlesien olevan suositumpia kuin Jeesus.
Jeesusta suositumpi pappi? Hmmmmm...
Tässä kohdassa kupla puhkeaa.
Jos tämä olisi unta,
niin nyt viimeistään heräisin
siihen, että aivan hikipäisenä
vuoteella heittelehtiessäni
pudota mätkähtäisin lattialle.
Mutta koska olen valveilla, käyn pläräämään Martti Lutherin tuotantoa löytääkseni jonkin puolustuksen sille, että Euroopan parlamenttiin pyrkivä isä Mitro kuuluu väärään kirkkokuntaan. Luterilaisena meppinä häneltä ei vietäisi oikeutta kulkea papinkamppeissa tahi lupaa hoitaa pyhiä toimituksia.
Taitaa kuitenkin meikäläisen esiymmärrys pettää pahemman kerran. Törmään heti kättelyssä tällaiseen Lutherin sanaan:
"Saarnaaja älköön puuttuko maalliseen regimenttiin. Hänen ei tule sekaantua politiikkaan, ei puhua herrojen mieliksi eikä mielistellä ja imarrella viljelijöitä ja porvareita. Hyvät teot eivät tee kristittyä, vaan kristitty tekee hyviä tekoja. Niin kuin hedelmä ei tee puuta, vaan puu tuottaa hedelmän."
Jahas. Se siitä sitten. Minä näet tykkään saarnaamisesta kuin hullu puurosta...
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Ei kai puuro nyt pelkästään hullujen herkku voi olla?
- Ei, en usko. Kyllä puuro pitää niin herrat kuin narritkin tiellä. Joskus vain tapaavat nuo sanat pahemman kerran puuroutua meillä itse kullakin!
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
EHTOOLLISTA EXTREME-OLOSUHTEISSA?
Kolmenkymmenen pappisvuoteni aikana olen jakanut ehtoollista
kirkoissa, kappeleissa, sairaaloissa ja armeijassa.
Olen jakanut ehtoollista aamulla, päivällä, illalla ja yöllä.
Olen jakanut ehtoollista yksityisille ihmisille ja suurille ihmisjoukoille,
sisällä ja ulkona.
Olen jakanut ehtoollista erityismessuissa, häissä ja hautajaisissa.
Minulle ehtoollinen on ilojuhla, riemujuhla vailla vertaa.
Jeesuksen läsnäolo. Syntien anteeksiantamus. Syvä yhteys, koinonia.
Omissa 50-vuotisjuhlissani vietettiin ehtoollista. Sama tehtiin
puoli vuotta myöhemmin äitini hautajaisissa.
Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlissa helatorstaina Senaatintorilla
vietettiin messua. Väkimäärästä kulkee monenlaisia arvioita 5000 ja
10000 väliltä. Ehtoollisleipiä meni rapiat 4700 ja messun käsiohjelmia
sataa kappaletta vaille 10000. Olisiko joka toinen messuvieras nauttinut ehtoollisen?
Tämä kirkollinen väkimäärien innokas laskeskelu saattaa tuntua välillä aika kornilta puuhalta, mutta toisaalta kvantitatiivinen (määrällinen) arviointi on toki paljon helpompaa kuin kvalitatiivinen (laadullinen). Ja siksi toisekseen: Varmasti Taivaan Isän virastossa pidettiin kirjaa messuväestä. Eikös Isossa Kirjassa sanota, että ei meiltä irtoa ainoatakaan hiusta päästämme Jumalan tietämättä.
Mutta jätettäköön hiusten halonta toiseen kertaan. Palaamme vielä hetkeksi Senaatintorille. Ehtoollisen jaossa sen paremmin kuin muissakaan messun osissa ei tapahtunut mitään mainittavia lipsahduksia tai mokia. Ulkoisesti kaikki sujui siis suunnitellusti. Valtava voimainponnistus nämä juhlat olivat jälleen kerran Tuomiokirkkoseurakunnallemme, joka maantieteellisistä realiteeteista johtuen toimi kekkereitten (melkein) isäntänä. (Nämä lukuisat erikoistilaisuudet, joita muilla seurakunnilla ei ole, pitäisi työvoimaresursseja arvioitaessa ottaa paremmin huomioon!)
Olin odottanut näitä juhlia innokkaasti. Ja sitten kävi tietysti niin kuin usein liian suurten odotusten kanssa käy: Tulee pettymys. Jäin jotenkin ulkopuoliseksi kaikkinaisessa juhlahumussa. Ei edes raamatullinen kuva teille ja aitovierille menemisestä innostanut minua ajattelemaan, että on jotenkin pyhää, merkitävää tai edes tarpeellista seisoa messuasuisena kadulla ja tarjoilla hopeisista ehtoollisvälineistä Herran Pyhää Ehtoollista ohikulkevalle tuulipukukansalle.
On niin luterilaista, niin luterilaista nähdä pyhyyttä aina vain arjen keskellä. Tai pyhänä torilla. Mutta ei se ole koko totuus: Ei koko elämä voi olla yhtä arkea. Tarvitaan niitä juhlia. Ja juhlavia puitteita. "Minä riemuitsin, kun minulle sanottiin: Menkäämme Herran huoneeseen..." Mahtoiko minuun iskeä hengellinen agorafobia eli torikammo?
Hiippakunnan 39 seurakunnan messuun mielivä väki oli koolla tällä torilla Helsingin sydämessä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut: KAIKKI kirkot olivat tuona päivänä kiinni. Tyhjänä nökötti Tuomiokirkkokin, kun kansa rappusilla rallatteli.
Messuvaatteet kuuluvat kirkkoon, samoin hopeiset ehtoollisastiat. Minulla on Vanhassa kirkossa jopa aivan erityiset kirkkokengät, joilla ei ole astuttu yhtään maallista askelta. Niitä on pidetty vain kirkossa. Miksi ne kuitenkin kuluvat?
Se, mikä on pyhitetty, on Jumalalle erotettu. Onko se siis edelleen jotakin arkipäiväistä? Jos pyhän ja arkisen eroa ei tunnusteta, niin sittenhän on ihan turha pohtia sitäkään, millainen musiikki sopii kirkkoon...?
Tahdon sanoa tätä: Jos on tarkoitus kohdata ihmisiä kaduilla, niin minusta olisi paljon mukavampaa ja luontevampaa jutella ihmisten kanssa, kun minulla itsellänikin on farkut, lenkkarit, T-paita ja huppari. Ja vielä lippiskin.
Josko otettaisiin arki arkena ja pyhä pyhänä? Kenelle tämä järjestely muka ei sovi?
Toivoisin tästä pyhyysajatuksesta mielipiteenvaihtoa. Ja jos lukijoilla on kokemusta kyseisestä juhlamessusta, niin tuokaa ihmeessä uusia näkökulmia tämän omani, hiukan vinksahtaneen vinkkelin rinnalle.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Onkos siitä Kiurun pojasta nyt tullut vallan tekopyhä?
- Ei, en usko. Kenties hän vain yrittää antaa jonkinlaista
tekohengitystä hengellisessä henkihieverissä viruville lukijoilleen.
kirkoissa, kappeleissa, sairaaloissa ja armeijassa.
Olen jakanut ehtoollista aamulla, päivällä, illalla ja yöllä.
Olen jakanut ehtoollista yksityisille ihmisille ja suurille ihmisjoukoille,
sisällä ja ulkona.
Olen jakanut ehtoollista erityismessuissa, häissä ja hautajaisissa.
Minulle ehtoollinen on ilojuhla, riemujuhla vailla vertaa.
Jeesuksen läsnäolo. Syntien anteeksiantamus. Syvä yhteys, koinonia.
Omissa 50-vuotisjuhlissani vietettiin ehtoollista. Sama tehtiin
puoli vuotta myöhemmin äitini hautajaisissa.
Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlissa helatorstaina Senaatintorilla
vietettiin messua. Väkimäärästä kulkee monenlaisia arvioita 5000 ja
10000 väliltä. Ehtoollisleipiä meni rapiat 4700 ja messun käsiohjelmia
sataa kappaletta vaille 10000. Olisiko joka toinen messuvieras nauttinut ehtoollisen?
Tämä kirkollinen väkimäärien innokas laskeskelu saattaa tuntua välillä aika kornilta puuhalta, mutta toisaalta kvantitatiivinen (määrällinen) arviointi on toki paljon helpompaa kuin kvalitatiivinen (laadullinen). Ja siksi toisekseen: Varmasti Taivaan Isän virastossa pidettiin kirjaa messuväestä. Eikös Isossa Kirjassa sanota, että ei meiltä irtoa ainoatakaan hiusta päästämme Jumalan tietämättä.
Mutta jätettäköön hiusten halonta toiseen kertaan. Palaamme vielä hetkeksi Senaatintorille. Ehtoollisen jaossa sen paremmin kuin muissakaan messun osissa ei tapahtunut mitään mainittavia lipsahduksia tai mokia. Ulkoisesti kaikki sujui siis suunnitellusti. Valtava voimainponnistus nämä juhlat olivat jälleen kerran Tuomiokirkkoseurakunnallemme, joka maantieteellisistä realiteeteista johtuen toimi kekkereitten (melkein) isäntänä. (Nämä lukuisat erikoistilaisuudet, joita muilla seurakunnilla ei ole, pitäisi työvoimaresursseja arvioitaessa ottaa paremmin huomioon!)
Olin odottanut näitä juhlia innokkaasti. Ja sitten kävi tietysti niin kuin usein liian suurten odotusten kanssa käy: Tulee pettymys. Jäin jotenkin ulkopuoliseksi kaikkinaisessa juhlahumussa. Ei edes raamatullinen kuva teille ja aitovierille menemisestä innostanut minua ajattelemaan, että on jotenkin pyhää, merkitävää tai edes tarpeellista seisoa messuasuisena kadulla ja tarjoilla hopeisista ehtoollisvälineistä Herran Pyhää Ehtoollista ohikulkevalle tuulipukukansalle.
On niin luterilaista, niin luterilaista nähdä pyhyyttä aina vain arjen keskellä. Tai pyhänä torilla. Mutta ei se ole koko totuus: Ei koko elämä voi olla yhtä arkea. Tarvitaan niitä juhlia. Ja juhlavia puitteita. "Minä riemuitsin, kun minulle sanottiin: Menkäämme Herran huoneeseen..." Mahtoiko minuun iskeä hengellinen agorafobia eli torikammo?
Hiippakunnan 39 seurakunnan messuun mielivä väki oli koolla tällä torilla Helsingin sydämessä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut: KAIKKI kirkot olivat tuona päivänä kiinni. Tyhjänä nökötti Tuomiokirkkokin, kun kansa rappusilla rallatteli.
Messuvaatteet kuuluvat kirkkoon, samoin hopeiset ehtoollisastiat. Minulla on Vanhassa kirkossa jopa aivan erityiset kirkkokengät, joilla ei ole astuttu yhtään maallista askelta. Niitä on pidetty vain kirkossa. Miksi ne kuitenkin kuluvat?
Se, mikä on pyhitetty, on Jumalalle erotettu. Onko se siis edelleen jotakin arkipäiväistä? Jos pyhän ja arkisen eroa ei tunnusteta, niin sittenhän on ihan turha pohtia sitäkään, millainen musiikki sopii kirkkoon...?
Tahdon sanoa tätä: Jos on tarkoitus kohdata ihmisiä kaduilla, niin minusta olisi paljon mukavampaa ja luontevampaa jutella ihmisten kanssa, kun minulla itsellänikin on farkut, lenkkarit, T-paita ja huppari. Ja vielä lippiskin.
Josko otettaisiin arki arkena ja pyhä pyhänä? Kenelle tämä järjestely muka ei sovi?
Toivoisin tästä pyhyysajatuksesta mielipiteenvaihtoa. Ja jos lukijoilla on kokemusta kyseisestä juhlamessusta, niin tuokaa ihmeessä uusia näkökulmia tämän omani, hiukan vinksahtaneen vinkkelin rinnalle.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Onkos siitä Kiurun pojasta nyt tullut vallan tekopyhä?
- Ei, en usko. Kenties hän vain yrittää antaa jonkinlaista
tekohengitystä hengellisessä henkihieverissä viruville lukijoilleen.
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
KEHITYSVAMMAISILTA OPPIMASSA
Tänään oli vakaa tarkoitukseni syöksyä yhdessä lukijan kanssa suin päin tutustumaan nihilismin saloihin. Kirjaksi olin valinnut Kalle Haatasen opuksen Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä.
Hyvä nimi kirjalla. Lukijan kannalta, nimittäin. EVVK.
Paljon jännempääkin tekemistä päivälle löytyi: Vierailu Rinnekodissa, Pohjois-Espoossa sijaitsevassa kehitysvammaisten hoitolaitoksessa. Aurinko paistoi lämpimästi, kehitysvammaisetkin hymyilivät kuin Naantalin aurinko. Kanttori ja minä saimme sydämellisen vastaanoton, kaikki tahtoivat tervehtiä ihan käsipäivää. Kaikenlaisia pikkuisia paikallisuutisiakin meille kerrottiin. Tuttuja naamoja oli monta. Myös se kaveri, joka oli niin kiinnostunut urkurinhommista, että seisoi koko jumiksen ajan urkurin vieressä ja silmä kovana seurasi ammattimiehen työskentelyä.
Nämä kirkkovieraat olivat niin aitoja, avoimia ja suorapuheisia, että oksat pois. Herää kysymys, miten "terveitä" olemme me, jotka normaaliuden nimissä pihtaamme ajatuksiamme, motiivejamme ja tunteitamme. Eikö tässä meidän "pidättelykyvyssämme" jo ole jotakin sairasta?
Haatanen sanoo, että nihilisti on yleensä haukkumasana, jolla tarkoitetaan, että kyseinen henkilö on ihmisvihaaja tai muuten vain kylmä ja askeettinen tyyppi, jota ei liikuta minkäänlainen hempeily tai naiivi usko hyvään.
Filosofiassa nihilismillä viitataan siihen, että aika, jota elämme, on pieni, mitätön ja silkkoihin typeryyksiin uponnut. Se on unohtanut Suuruuden, kauneuden ja Totuuden ja korvannut ne pienuudella, passiivisuudella ja laiskanpulskealla Mitä se mulle kuuluu-asenteella.
Laiskanpulskeat nihilistit pitäisi viedä Rinnekotiin vierailulle. Mitähän he tuumaisivat näkemästään: Kauniissa maalaismaisemassa innokkaasti hoitajiensa kanssa ulkoilevia suurikokoisia lapsia, jotka elävät vain päivän kerrallaan, auttavat toisiaan, ovat hyviä kavereita, halailevat tai ainakin kättelevät mielellään. Tekevät pieniä askareitaan osana suurempaa kokonaisuutta.
Mitä kunnon nihilisti sanoisi näistä tavoitteista (lue lisää: www.rinnekoti.fi):
Rinnekoti palvelujen tuottajana perustaa toimintansa elämän tukemiseen, jokaisen elämän arvon tunnustamiseen, hyvän elämän ja hoitotyön arvoihin. Rinnekodissa hyvä elämä merkitsee jokaiselle mahdollisuutta kokea itsensä ja työnsä arvokkaaksi.
Kehitysvammaisten kanssa seurusteltaessa asiat pelkistyvät. Niin pitää ollakin. Keep it simple! Mutta miksi meidän sitten täytyy omissa "vertaisryhmissämme" heittäytyä niin hemmetin (anteeksi) hankaliksi? Tai vähätteleviksi?
Haatanen: Jos emme voi tietää mitään maailmasta tuolla ulkona ja jos maailma täällä sisällä on tyystin tulkinnanvarainen, miksi sanoa kummastakaan mitään?
Kiuru vastaa: Ulkona on nyt niin kaunis ilma, että ulos kannattaa mennä haistelemaan kevättä, kuuntelemaan linnunlaulua. Yksi Rinnekodin asukeista sanoi kuulleensa jo käenkin kukuntaa.
Lasten leikkien seuraaminen, hyvä keskustelu, ystävällinen hymy, hyvät kirjat, kaunis musiikki, luonto - voiko joku tosissaan sanoa, että nämä eivät oikeasti merkitse mitään? Onko se, että tämän kirjoittaja on aivan täpinöissään tällaisten pienten asioitten vuoksi, nihilistin kannalta vain puhdasta kuvitelmaa, erehdystä tai suorastaan vakavan sairauden oire?
Ei, kuulkaas te kaikki Ei-kiitos-ihmiset. Teidän käsityksenne, jonka mukaan kukkaa ei oo mittää, on minulle ihan EVVK:ta (Ei voisi vähempää kiinnostaa). Mieluummin katselen maailmaa Rinnekodin asukkaan näkökulmasta kuin nihilistin liian tummien aurinkolasien läpi.
Ja tietysti elämällä on tarkoitus. Se on:
Rakkaudessa kasvaminen ja
Valmistautuminen iankaikkista elämää varten.
Hyvä nimi kirjalla. Lukijan kannalta, nimittäin. EVVK.
Paljon jännempääkin tekemistä päivälle löytyi: Vierailu Rinnekodissa, Pohjois-Espoossa sijaitsevassa kehitysvammaisten hoitolaitoksessa. Aurinko paistoi lämpimästi, kehitysvammaisetkin hymyilivät kuin Naantalin aurinko. Kanttori ja minä saimme sydämellisen vastaanoton, kaikki tahtoivat tervehtiä ihan käsipäivää. Kaikenlaisia pikkuisia paikallisuutisiakin meille kerrottiin. Tuttuja naamoja oli monta. Myös se kaveri, joka oli niin kiinnostunut urkurinhommista, että seisoi koko jumiksen ajan urkurin vieressä ja silmä kovana seurasi ammattimiehen työskentelyä.
Nämä kirkkovieraat olivat niin aitoja, avoimia ja suorapuheisia, että oksat pois. Herää kysymys, miten "terveitä" olemme me, jotka normaaliuden nimissä pihtaamme ajatuksiamme, motiivejamme ja tunteitamme. Eikö tässä meidän "pidättelykyvyssämme" jo ole jotakin sairasta?
Haatanen sanoo, että nihilisti on yleensä haukkumasana, jolla tarkoitetaan, että kyseinen henkilö on ihmisvihaaja tai muuten vain kylmä ja askeettinen tyyppi, jota ei liikuta minkäänlainen hempeily tai naiivi usko hyvään.
Filosofiassa nihilismillä viitataan siihen, että aika, jota elämme, on pieni, mitätön ja silkkoihin typeryyksiin uponnut. Se on unohtanut Suuruuden, kauneuden ja Totuuden ja korvannut ne pienuudella, passiivisuudella ja laiskanpulskealla Mitä se mulle kuuluu-asenteella.
Laiskanpulskeat nihilistit pitäisi viedä Rinnekotiin vierailulle. Mitähän he tuumaisivat näkemästään: Kauniissa maalaismaisemassa innokkaasti hoitajiensa kanssa ulkoilevia suurikokoisia lapsia, jotka elävät vain päivän kerrallaan, auttavat toisiaan, ovat hyviä kavereita, halailevat tai ainakin kättelevät mielellään. Tekevät pieniä askareitaan osana suurempaa kokonaisuutta.
Mitä kunnon nihilisti sanoisi näistä tavoitteista (lue lisää: www.rinnekoti.fi):
Rinnekoti palvelujen tuottajana perustaa toimintansa elämän tukemiseen, jokaisen elämän arvon tunnustamiseen, hyvän elämän ja hoitotyön arvoihin. Rinnekodissa hyvä elämä merkitsee jokaiselle mahdollisuutta kokea itsensä ja työnsä arvokkaaksi.
Kehitysvammaisten kanssa seurusteltaessa asiat pelkistyvät. Niin pitää ollakin. Keep it simple! Mutta miksi meidän sitten täytyy omissa "vertaisryhmissämme" heittäytyä niin hemmetin (anteeksi) hankaliksi? Tai vähätteleviksi?
Haatanen: Jos emme voi tietää mitään maailmasta tuolla ulkona ja jos maailma täällä sisällä on tyystin tulkinnanvarainen, miksi sanoa kummastakaan mitään?
Kiuru vastaa: Ulkona on nyt niin kaunis ilma, että ulos kannattaa mennä haistelemaan kevättä, kuuntelemaan linnunlaulua. Yksi Rinnekodin asukeista sanoi kuulleensa jo käenkin kukuntaa.
Lasten leikkien seuraaminen, hyvä keskustelu, ystävällinen hymy, hyvät kirjat, kaunis musiikki, luonto - voiko joku tosissaan sanoa, että nämä eivät oikeasti merkitse mitään? Onko se, että tämän kirjoittaja on aivan täpinöissään tällaisten pienten asioitten vuoksi, nihilistin kannalta vain puhdasta kuvitelmaa, erehdystä tai suorastaan vakavan sairauden oire?
Ei, kuulkaas te kaikki Ei-kiitos-ihmiset. Teidän käsityksenne, jonka mukaan kukkaa ei oo mittää, on minulle ihan EVVK:ta (Ei voisi vähempää kiinnostaa). Mieluummin katselen maailmaa Rinnekodin asukkaan näkökulmasta kuin nihilistin liian tummien aurinkolasien läpi.
Ja tietysti elämällä on tarkoitus. Se on:
Rakkaudessa kasvaminen ja
Valmistautuminen iankaikkista elämää varten.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
LAANTUKOON HÖPINÄ HUULTEN, TYYNTYKÖÖN VIRTA AATOSTEN JATKUVAIN!
(Lukija Osku toivoi tälle palstalle Ressun lukion kevään viimeistä, 12.5.09 pitämääni päivänavausta. Tämän kerran suostun pyyntöön, mutta en ota tavakseni julkaista puheitani tässä tai missään muuallakaan. On ihan eri asia kirjoittaa korvalle kuin silmälle. Kohderyhmätkin ovat usein aivan erilaisia. Lisäksi tahdon pidättää itselläni oikeuden korjailla tekstejäni. Käytännössä se merkitsee sitä, että en enää koskaan palaa niihin. Eteenpäin mennään - ja toivottavasti jostakin jotakin opitaankin!)
Tässä päivänä muutamana suunnittelin musiikkia omiin hautajaisiini. (Se kannattaa tehdä, kun on vielä kuta kuinkin syyntakeellisessa tilassa.) Olen kertonut teille jo siitä tekeillä olevasta virsi-Finlandiasta. Se kappale tulee mukaan ilman muuta. Ja sitten tämä äsken kuultu Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Viimeksi mainittu on sikäli merkillinen kappale, että sitä on käytetty varsin erilaisissa tilaisuuksissa: Hautajaisissa, ehtoollismusiikkina ja jopa häissä. Ihan totta: netistä luin, että useampikin pari on käyttänyt tätä sävellystä häämarssina. En tiedä, onko minulla ihan kelvoton musiikkimaku, mutta mielestäni tämän musiikin tahdissa ei voi marssia ylväästi, laahustamista se ennemminkin on. Tai ehkä se lopultakin riippuu kanttorista…
Mutta onhan niitä monia muitakin asioita, joista käytetään nimitystä makuasia, ja sitten sanotaan, että ei niistä voi kiistellä. Ihmiset voivat samoista syistä tulla aivan eri lopputulokseen tai sitten eri syistä he voivat päätyä samaan lopputulokseen. Ota siitä sitten selvää.
Viimekertaisessa radiopakinassani pohdin sitä, minkä osan ihmisestä tulee hiljentyä, suorastaan vaieta Jumalan edessä. Onko tuo osa tahto, sielu vai sydän. Hiljattain vietetyn sananvapauden päivän merkeissä sain sussiunakkoon!-blogiini tähän liittyen hyvän kysymyksen: Nimimerkki halusi tietää, eikö ihmisellä ole Jumalan edessä sananvapautta? Miksi pitäisi olla hiljaa, jos ja kun haluaisi puhua kerrankin suunsa puhtaaksi? - Vastasin, että toki ihmisellä on sananvapaus Jumalan edessä. Sitä kutsutaan rukoukseksi. Ja toki Jumalalle sopii raivota, jos niikseen tulee. Hän jos kuka kyllä kestää meidän raivarimme.
Mutta mitä kauemmin uskova on kulkenut Taivaan tietä, sitä ilmeisemmäksi on käynyt tarve hiljentymiseen. Tarkastellaan tätä kysymystä pikkuisen tarkemmin näin aamutuimaan: Jumalan läsnäolo luo hiljaisuutta. Hänen puheensa synnyttää syvän hiljaisuuden.
Kun Raamattua lukee Vanhan testamentin puolelta, tulee helposti käsitys Jumalasta, joka hän on kiivas ja kiukkuinen, suorastaan julma ja hirmuinen. Hän on pelottava kuin rajumyrsky. Hänen lähellään on aina hengenvaara. Tällainen mielikuva Jumalasta saattaa syntyä - se on pelon ja ahdistuksen värittämä. Mutta sellainen käsitys Jumalasta on hyvin yksipuolinen ja vääristynyt.
1. Kuningastenkirjassa on upea kuvaus profeetta Elian ja Jumalan kohtaamisesta.. Tämä tapaus antaa toisenlaisen kuvan. Siinä puhutaan kallioita repivästä myrskystä, maanjäristyksestä ja raivoavasta tulesta. Näiden valtavan voimien keskellä voisi ajatella Jumalan ilmestyneen, mutta Jumala ei ollut missään niistä. Vasta myrskyn jälkeen Jumala ilmestyi hiljaisessa tuulen huminassa. Melu ja luonnonmullistukset saavat aikaan pelkoa ja hämminkiä, mutta Jumala kohdataan hiljaisuudessa, hiljaisessa tuulen huminassa. Jumala valtaa ihmisen lempeästi, hiljaa ja rakkaudella. - Jos tämä oli kuulijalle aivan uusi asia, niin sopisi vissiin vähän päivittää vanhoja tietoja. Opin sauna autuas aina, myös uskonopin!
Sitten mennään Kirkastusvuorelle Jeesuksen ja parin opetuslapsen kanssa. Siellä Mooses ja tuo äsken mainittu Elia keskustelevat Jeesuksen kanssa. Kun oppilaat näkivät Jeesuksen kirkkauden, heidät täytti hiljaisuus. ”He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään”. (Lk. 9:36)
Entäs Neitsyt Maria, joka kätki sydämeensä kaikki ne sanat, jotka enkeli hänelle sanoi? Hiljaisuudessa Maria meditoi kuulemaansa.
Heti kun Jumala alkaa vaikuttaa sinussa, hän luo sisimpääsi hiljaisuutta, äänettömyyttä. Jos olet altis ja valmis panemaan syrjään kaiken sen, mikä on omaasi, saat aistia tämän hiljaisuuden. Jos yrität rukoilla omin voimin, siitä helposti syntyy melkoinen sisäinen meteli, tulvahdat täyteen ajatuksia, ideoita, kuvitelmia, muistikuvia. Mutta kun Jumala löytää sisimpääsi avoimen oven, meteli hiljenee. Tästä viime kädessä on kyse: Ihmisen oma huulten höpinä lakkaa ja ajatusten jatkuva virta tyyntyy. Miten siunattu asia!
Käsite ligatura merkitsee alun perin lääketieteessä verisuonten liittämistä yhteen. Hengellisen elämän alueelle siirrettynä ligatura tarkoittaa sitä, että Jumala jollakin ihmeellisellä tavalla sitoo sisäiset voimavaramme ja hänen oma hiljaisuutensa ottaa ne valtaansa. Kun ihminen on antanut tähän luvan, niin hiljaisuus virtaa omalla sisäisellä voimallaan läpi koko ihmisen olemuksen. Kiinnostavaa on elämä, vielä kiinnostavampaa hengellinen elämä!
Ja näin on tullut minunkin aika jälleen vaieta. Teen sen mielelläni. Ei enää kuin puoli kuuta Kiurusta kesään. Jos Luoja suo, niin jatketaan harjoituksia syssymmällä. Moi!
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Aikookos se Kiurun poika nyt tosissaan lopettaa tämän plokin pitämisen justiinsa kun minäkin meinasin päästä kiinni kupletin juonesta...
- Ei, en usko. Pikemminkin luulen, että yleisön pyynnöstä huolimatta hän jatkaa kesälläkin. Tuossa hän äsken vain hyvästeli Ressun lukiolaisia, jotka ovat päättämässä aherrustaan tältä keväältä...
Tässä päivänä muutamana suunnittelin musiikkia omiin hautajaisiini. (Se kannattaa tehdä, kun on vielä kuta kuinkin syyntakeellisessa tilassa.) Olen kertonut teille jo siitä tekeillä olevasta virsi-Finlandiasta. Se kappale tulee mukaan ilman muuta. Ja sitten tämä äsken kuultu Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Viimeksi mainittu on sikäli merkillinen kappale, että sitä on käytetty varsin erilaisissa tilaisuuksissa: Hautajaisissa, ehtoollismusiikkina ja jopa häissä. Ihan totta: netistä luin, että useampikin pari on käyttänyt tätä sävellystä häämarssina. En tiedä, onko minulla ihan kelvoton musiikkimaku, mutta mielestäni tämän musiikin tahdissa ei voi marssia ylväästi, laahustamista se ennemminkin on. Tai ehkä se lopultakin riippuu kanttorista…
Mutta onhan niitä monia muitakin asioita, joista käytetään nimitystä makuasia, ja sitten sanotaan, että ei niistä voi kiistellä. Ihmiset voivat samoista syistä tulla aivan eri lopputulokseen tai sitten eri syistä he voivat päätyä samaan lopputulokseen. Ota siitä sitten selvää.
Viimekertaisessa radiopakinassani pohdin sitä, minkä osan ihmisestä tulee hiljentyä, suorastaan vaieta Jumalan edessä. Onko tuo osa tahto, sielu vai sydän. Hiljattain vietetyn sananvapauden päivän merkeissä sain sussiunakkoon!-blogiini tähän liittyen hyvän kysymyksen: Nimimerkki halusi tietää, eikö ihmisellä ole Jumalan edessä sananvapautta? Miksi pitäisi olla hiljaa, jos ja kun haluaisi puhua kerrankin suunsa puhtaaksi? - Vastasin, että toki ihmisellä on sananvapaus Jumalan edessä. Sitä kutsutaan rukoukseksi. Ja toki Jumalalle sopii raivota, jos niikseen tulee. Hän jos kuka kyllä kestää meidän raivarimme.
Mutta mitä kauemmin uskova on kulkenut Taivaan tietä, sitä ilmeisemmäksi on käynyt tarve hiljentymiseen. Tarkastellaan tätä kysymystä pikkuisen tarkemmin näin aamutuimaan: Jumalan läsnäolo luo hiljaisuutta. Hänen puheensa synnyttää syvän hiljaisuuden.
Kun Raamattua lukee Vanhan testamentin puolelta, tulee helposti käsitys Jumalasta, joka hän on kiivas ja kiukkuinen, suorastaan julma ja hirmuinen. Hän on pelottava kuin rajumyrsky. Hänen lähellään on aina hengenvaara. Tällainen mielikuva Jumalasta saattaa syntyä - se on pelon ja ahdistuksen värittämä. Mutta sellainen käsitys Jumalasta on hyvin yksipuolinen ja vääristynyt.
1. Kuningastenkirjassa on upea kuvaus profeetta Elian ja Jumalan kohtaamisesta.. Tämä tapaus antaa toisenlaisen kuvan. Siinä puhutaan kallioita repivästä myrskystä, maanjäristyksestä ja raivoavasta tulesta. Näiden valtavan voimien keskellä voisi ajatella Jumalan ilmestyneen, mutta Jumala ei ollut missään niistä. Vasta myrskyn jälkeen Jumala ilmestyi hiljaisessa tuulen huminassa. Melu ja luonnonmullistukset saavat aikaan pelkoa ja hämminkiä, mutta Jumala kohdataan hiljaisuudessa, hiljaisessa tuulen huminassa. Jumala valtaa ihmisen lempeästi, hiljaa ja rakkaudella. - Jos tämä oli kuulijalle aivan uusi asia, niin sopisi vissiin vähän päivittää vanhoja tietoja. Opin sauna autuas aina, myös uskonopin!
Sitten mennään Kirkastusvuorelle Jeesuksen ja parin opetuslapsen kanssa. Siellä Mooses ja tuo äsken mainittu Elia keskustelevat Jeesuksen kanssa. Kun oppilaat näkivät Jeesuksen kirkkauden, heidät täytti hiljaisuus. ”He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään”. (Lk. 9:36)
Entäs Neitsyt Maria, joka kätki sydämeensä kaikki ne sanat, jotka enkeli hänelle sanoi? Hiljaisuudessa Maria meditoi kuulemaansa.
Heti kun Jumala alkaa vaikuttaa sinussa, hän luo sisimpääsi hiljaisuutta, äänettömyyttä. Jos olet altis ja valmis panemaan syrjään kaiken sen, mikä on omaasi, saat aistia tämän hiljaisuuden. Jos yrität rukoilla omin voimin, siitä helposti syntyy melkoinen sisäinen meteli, tulvahdat täyteen ajatuksia, ideoita, kuvitelmia, muistikuvia. Mutta kun Jumala löytää sisimpääsi avoimen oven, meteli hiljenee. Tästä viime kädessä on kyse: Ihmisen oma huulten höpinä lakkaa ja ajatusten jatkuva virta tyyntyy. Miten siunattu asia!
Käsite ligatura merkitsee alun perin lääketieteessä verisuonten liittämistä yhteen. Hengellisen elämän alueelle siirrettynä ligatura tarkoittaa sitä, että Jumala jollakin ihmeellisellä tavalla sitoo sisäiset voimavaramme ja hänen oma hiljaisuutensa ottaa ne valtaansa. Kun ihminen on antanut tähän luvan, niin hiljaisuus virtaa omalla sisäisellä voimallaan läpi koko ihmisen olemuksen. Kiinnostavaa on elämä, vielä kiinnostavampaa hengellinen elämä!
Ja näin on tullut minunkin aika jälleen vaieta. Teen sen mielelläni. Ei enää kuin puoli kuuta Kiurusta kesään. Jos Luoja suo, niin jatketaan harjoituksia syssymmällä. Moi!
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Aikookos se Kiurun poika nyt tosissaan lopettaa tämän plokin pitämisen justiinsa kun minäkin meinasin päästä kiinni kupletin juonesta...
- Ei, en usko. Pikemminkin luulen, että yleisön pyynnöstä huolimatta hän jatkaa kesälläkin. Tuossa hän äsken vain hyvästeli Ressun lukiolaisia, jotka ovat päättämässä aherrustaan tältä keväältä...
maanantai 11. toukokuuta 2009
EI KRISTITTYKÄÄN KAI KÄSKIEN RAKASTA?
Eläinmaailmasta tiedämme, että kukko ei käskien laula. Miten on asianlaita hengellisessä elämässä: Saadaanko kristitty rakastamaan käskyn voimalla? Toden totta: Jeesus antoi meille käskyn, jota meidän odotetaan noudattavan.
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä" (Joh. 15:11-12, ote viime sunnuntain saarnatekstistä ja saarnasta).
Rakkaus on ihmisen elämän määrä ja tarkoitus, elämän ainoa merkittävä sisältö.
Rakkautemme näkyy siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme.
Uusi testamentti ei tarkoita rakkaudella jotakin hyvettä, jonka oppisimme, johon kasvaisimme tai johon voisimme pyrkiä täyttämällä jonkin tietyn mitan tai ihanteen. Lähimmäisen rakastaminen on kristityn tapa vastata Jumalan rakkauteen.
Tällaisenaan rakkaus ei ole vain myötätuntoa ja sääliä kärsiviä ihmisiä kohtaan, vaan alttiutta palvelemiseen ja kaikkien apuamme tarvitsevien auttamiseen.
Rakkaus ei ole koskaan pelkkää teoriaa, se käy aina ilmi toiminnassa. Kyse on enemmän teoista kuin sanoista. Jos olet halukas auttamaan sitä, joka tarvitsee sinua, jos olet halukas rakastamaan, voit tulla lähimmäiseksi jokaiselle kohtaamallesi ihmiselle.
Jeesus ei koskaan ajattele abstraktisti. On valheellista tyytyä pelkillä kauniilla sanoilla todistamaan, että jokainen on lähimmäiseni, jollen konkreettisella tavalla astu ulos itsestäni, ota askelta ja lähesty toista.
Jos olemme rehellisiä, niin me emme juurikaan voi kerskata Jeesuksen opetusten noudattamisella. Vaikka rakkaudessa ei olekaan pelkoa, vaan rakkaus karkottaa kaiken pelon, niin meidän on tunnustettava, että sittenkin taidamme pelätä ihmisiä enemmän kuin rakastamme heitä.
Rakkaudessa on kyse Jeesuksen käskyn iloiesta ja vapaasta noudattamista.
Niin, iloisesta. Ilo on koko tämän asian suola. On sanottu, että kristinusko ei ole vain ristin uskonto - se on myös ylösnousemuksen, toivon, ilon ja rohkeuden uskonto. Ilottomasta kristinuskosta katoaa viisaus, hengellinen tasapaino ja sisäinen vapaus.
Huumoriton uskonto ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Sellainen kristillisyys, joka sananmukaisesti ottaa ilon irti elämästä eli heittää pois naurun, leikin ja riemun, voi muuttua kiihkomieliseksi oikeassa olemiseksi, joka ilmenee vihamielisyytenä maailmaa kohtaan. Ilon tulee kuulua elämäämme, niin arkena kuin sunnuntainakin.
Kreikankielistä ilmausta khará on vaikea kääntää. Missä khará on, siellä on jotakin innostavaa, ilahduttavaa, riemastuttavaa. Kyse on juhlariemusta ja verrattomasta ilosta. On paikallaan täsmentää, että tuo ilo ei synny juhlimisesta, vaan juhliminen on ilmausta jo syntyneestä ilosta. Toisaalta khará merkitsee myös mielen seestyneisyyttä, kaikkien huolien häviämistä, iloa turvallisuudesta.
Kaikesta tästä kumpuaa säteilevä avoimuus kaikkia ihmisiä kohtaan! Tätä kaikkea sisältää Jeesuksen sanoihin: ”…jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi”. Me emme siis itse yritä houkutella tuota iloa ulos itsestämme, vaan kyse on Kristuksen meille antamasta lahjasta.
Eikö olisikin mahtavaa, jos ja kun voisimme tässä maailmassa toimia jumalallisen ilon välikappaleina?
Todellisen Kristuksen kirkon erityistuntomerkki on kuin onkin ilo, ei synkkyys, ei ärtyneisyys sen paremmin kuin kiivailu tai kiihkoilukaan. Ilo on tulevan maailman, iankaikkisen elämän, heijastumista tähän ajalliseen elämään. Tarkoitus on, että tätä iloa voitaisiin kokea erityisesti seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, messussa, mutta myös yksityisen kristityn arkielämässä ja kutsumustyössä. Ilo taivaassa on totta jo nyt, vaivassa.
Evankeliumi tarkoittaa suomeksi ilosanomaa. Jouluna enkelit ilmoittivat ihmisille suuren ilon. Voi meitä, jos me olemme onnistuneet muuttamaan ilosanoman suruviestiksi, tehneet seurakunnan ilojuhlasta taakan, sillä silloin me emme ole Kristuksen iloisia seuraajia, vaan fariseuksia, Jeesuksen katkeria vastustajia. Eikä meille silloin tietenkään kelpaa taivaskaan, koska sitä kuvataan Raamatussa iankaikkiseksi iloksi. Ja kuitenkin: Kristus ei tahdo omilleen ilotonta loppua, vaan loputonta iloa.
Ensimmäiset kristityt, ne Ylösnousseen Herransa silmästä silmään kohdanneet, olivat iloista joukkoa. He saattoivat sanoa, että ilo Herrassa ja Herrasta ja Herran tähden, se vain on onnellista elämää, se vain eikä mikään muu!
Tuo samainen Herra on tänäänkin lupauksensa mukaisesti läsnä ehtoollista viettäessämme. Sinä saat kohdata hänet henkilökohtaisesti. Synnintunnustuksessa olet jo jättänyt kaikki sinua painaneet asiat Herrallesi. Hän tekee kanssasi autuaan vaihtokaupan: Anna sinä hänelle oma pahuutesi, niin hän lahjoittaa sinulle oman pyhyytensä. Jos sinulle mitenkään sopii, niin hän varsin mielellään antaisi sinulle tänään ikään kuin kaupantekijäisinä ilonsa, rauhansa ja rakkautensa. Aamen.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Nyt se Kiurun poika yrittää tuoda jumalanpalveluksiimme ihan uutta oppia, ikään kuin vierasta tulta alttarille. Me vanhat ja väsyneet olemme tottuneet aivan rauhallisiin , yllätyksettömiin ja mitäänsanomattomiin kirkonmenoihin, joissa jokainen saa olla ihan yksin, omassa rauhassaan. Tosi luterilainen kirkko on aito pitkänperjantain kirkko. Ei kai se poika vaan saanut ihmisiä mukaan tuohon villitykseensä?
- Ei, en usko. Kyllä valistuksen järkevä perinne ja synkkä suomalainen kansanluonne tuollaiset villitsijät aina aisoihin pistää...
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Jokos se Kiurun poika nyt lopetti tämän bloggaamisen kokonaan, justiinsa kun minäkin aloin päästä kärryille näistä jutuista...
- Ei, en usko. Hän sanoi vain noin Ressun lukion ihmisille, kun tulee tuo kesälomakin väliin. Bloggaamista Kiuru tuskin lopettaa kesälläkään, mies kun tuntuu olevan niin lahjomaton, ettei kuuntele edes lukijoitten hyvää tarkoittavia neuvoja lopettamisesta...
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä" (Joh. 15:11-12, ote viime sunnuntain saarnatekstistä ja saarnasta).
Rakkaus on ihmisen elämän määrä ja tarkoitus, elämän ainoa merkittävä sisältö.
Rakkautemme näkyy siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme.
Uusi testamentti ei tarkoita rakkaudella jotakin hyvettä, jonka oppisimme, johon kasvaisimme tai johon voisimme pyrkiä täyttämällä jonkin tietyn mitan tai ihanteen. Lähimmäisen rakastaminen on kristityn tapa vastata Jumalan rakkauteen.
Tällaisenaan rakkaus ei ole vain myötätuntoa ja sääliä kärsiviä ihmisiä kohtaan, vaan alttiutta palvelemiseen ja kaikkien apuamme tarvitsevien auttamiseen.
Rakkaus ei ole koskaan pelkkää teoriaa, se käy aina ilmi toiminnassa. Kyse on enemmän teoista kuin sanoista. Jos olet halukas auttamaan sitä, joka tarvitsee sinua, jos olet halukas rakastamaan, voit tulla lähimmäiseksi jokaiselle kohtaamallesi ihmiselle.
Jeesus ei koskaan ajattele abstraktisti. On valheellista tyytyä pelkillä kauniilla sanoilla todistamaan, että jokainen on lähimmäiseni, jollen konkreettisella tavalla astu ulos itsestäni, ota askelta ja lähesty toista.
Jos olemme rehellisiä, niin me emme juurikaan voi kerskata Jeesuksen opetusten noudattamisella. Vaikka rakkaudessa ei olekaan pelkoa, vaan rakkaus karkottaa kaiken pelon, niin meidän on tunnustettava, että sittenkin taidamme pelätä ihmisiä enemmän kuin rakastamme heitä.
Rakkaudessa on kyse Jeesuksen käskyn iloiesta ja vapaasta noudattamista.
Niin, iloisesta. Ilo on koko tämän asian suola. On sanottu, että kristinusko ei ole vain ristin uskonto - se on myös ylösnousemuksen, toivon, ilon ja rohkeuden uskonto. Ilottomasta kristinuskosta katoaa viisaus, hengellinen tasapaino ja sisäinen vapaus.
Huumoriton uskonto ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Sellainen kristillisyys, joka sananmukaisesti ottaa ilon irti elämästä eli heittää pois naurun, leikin ja riemun, voi muuttua kiihkomieliseksi oikeassa olemiseksi, joka ilmenee vihamielisyytenä maailmaa kohtaan. Ilon tulee kuulua elämäämme, niin arkena kuin sunnuntainakin.
Kreikankielistä ilmausta khará on vaikea kääntää. Missä khará on, siellä on jotakin innostavaa, ilahduttavaa, riemastuttavaa. Kyse on juhlariemusta ja verrattomasta ilosta. On paikallaan täsmentää, että tuo ilo ei synny juhlimisesta, vaan juhliminen on ilmausta jo syntyneestä ilosta. Toisaalta khará merkitsee myös mielen seestyneisyyttä, kaikkien huolien häviämistä, iloa turvallisuudesta.
Kaikesta tästä kumpuaa säteilevä avoimuus kaikkia ihmisiä kohtaan! Tätä kaikkea sisältää Jeesuksen sanoihin: ”…jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi”. Me emme siis itse yritä houkutella tuota iloa ulos itsestämme, vaan kyse on Kristuksen meille antamasta lahjasta.
Eikö olisikin mahtavaa, jos ja kun voisimme tässä maailmassa toimia jumalallisen ilon välikappaleina?
Todellisen Kristuksen kirkon erityistuntomerkki on kuin onkin ilo, ei synkkyys, ei ärtyneisyys sen paremmin kuin kiivailu tai kiihkoilukaan. Ilo on tulevan maailman, iankaikkisen elämän, heijastumista tähän ajalliseen elämään. Tarkoitus on, että tätä iloa voitaisiin kokea erityisesti seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, messussa, mutta myös yksityisen kristityn arkielämässä ja kutsumustyössä. Ilo taivaassa on totta jo nyt, vaivassa.
Evankeliumi tarkoittaa suomeksi ilosanomaa. Jouluna enkelit ilmoittivat ihmisille suuren ilon. Voi meitä, jos me olemme onnistuneet muuttamaan ilosanoman suruviestiksi, tehneet seurakunnan ilojuhlasta taakan, sillä silloin me emme ole Kristuksen iloisia seuraajia, vaan fariseuksia, Jeesuksen katkeria vastustajia. Eikä meille silloin tietenkään kelpaa taivaskaan, koska sitä kuvataan Raamatussa iankaikkiseksi iloksi. Ja kuitenkin: Kristus ei tahdo omilleen ilotonta loppua, vaan loputonta iloa.
Ensimmäiset kristityt, ne Ylösnousseen Herransa silmästä silmään kohdanneet, olivat iloista joukkoa. He saattoivat sanoa, että ilo Herrassa ja Herrasta ja Herran tähden, se vain on onnellista elämää, se vain eikä mikään muu!
Tuo samainen Herra on tänäänkin lupauksensa mukaisesti läsnä ehtoollista viettäessämme. Sinä saat kohdata hänet henkilökohtaisesti. Synnintunnustuksessa olet jo jättänyt kaikki sinua painaneet asiat Herrallesi. Hän tekee kanssasi autuaan vaihtokaupan: Anna sinä hänelle oma pahuutesi, niin hän lahjoittaa sinulle oman pyhyytensä. Jos sinulle mitenkään sopii, niin hän varsin mielellään antaisi sinulle tänään ikään kuin kaupantekijäisinä ilonsa, rauhansa ja rakkautensa. Aamen.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Nyt se Kiurun poika yrittää tuoda jumalanpalveluksiimme ihan uutta oppia, ikään kuin vierasta tulta alttarille. Me vanhat ja väsyneet olemme tottuneet aivan rauhallisiin , yllätyksettömiin ja mitäänsanomattomiin kirkonmenoihin, joissa jokainen saa olla ihan yksin, omassa rauhassaan. Tosi luterilainen kirkko on aito pitkänperjantain kirkko. Ei kai se poika vaan saanut ihmisiä mukaan tuohon villitykseensä?
- Ei, en usko. Kyllä valistuksen järkevä perinne ja synkkä suomalainen kansanluonne tuollaiset villitsijät aina aisoihin pistää...
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Jokos se Kiurun poika nyt lopetti tämän bloggaamisen kokonaan, justiinsa kun minäkin aloin päästä kärryille näistä jutuista...
- Ei, en usko. Hän sanoi vain noin Ressun lukion ihmisille, kun tulee tuo kesälomakin väliin. Bloggaamista Kiuru tuskin lopettaa kesälläkään, mies kun tuntuu olevan niin lahjomaton, ettei kuuntele edes lukijoitten hyvää tarkoittavia neuvoja lopettamisesta...
lauantai 9. toukokuuta 2009
PELKKÄNÄ KORVANA JUMALALLE?
Brittiläinen tietokirjailija
ja kulutuskriitikko John Naish
on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan:
Riittää jo. Irti maailmasta,
jossa kaikkea on ihan liikaa.
Naish liittyy yhä kasvavaan ihmisjoukkoon,
jonka mukaan Vähemmän on enemmän.
Meillä on jo kaikkea, ihan liiankin kanssa.
Markkinat syytävät jatkuvasti kaikenlaista,
mitä ilman voisimme vallan hyvin tulla toimeen.
Vaan kun mainonta saa meidät tahtomaan kaikkea lisää...
Naishia tämä kaikki ottaa aivoon.
Hänen mukaansa asia ottaa meitä kaikkia aivoon.
Selitän lyhyesti hänen aivoituksiaan:
Ihmisen aivot ovat kehittyneet
hitaammin kuin teknologia.
Aivot elävät vanhassa puutteen maailmassa
(ainakin niiden aivot,
jotka ovat kokeneet kivikauden, sota- ja pula-aikoja)
ja pakottavat kilpailemaan ruuasta ja tavaroista
entiseen tapaan.
kaupallinen kulttuuri käyttää hyväkseen
aivojen jälkeenjääneisyyttä
(ei kovin paljon imartele,
jos joku sanoo sinun aivojasi jälkeenjääneiksi)
yllyttämällä ihmisiä työskentelemään ja kuluttamaan
yli todellisten tarpeiden.
Vähempään tyytyvä leimataan
kehityksen kelkasta pudonneeksi luuseriksi.
Naishin mukaan ihmisten tulisi herättää
aivonsa huomaamaan,
että kaikkea on jo ihan tarpeeksi.
Onni ei löydy kulman takaa,
vaan elämä on tässä ja nyt.
Elämään kuuluu
hyvien ja huonojen päivien vuorottelu.
Tyytyväisyys ja tasapainoisuus
syntyvät siitä,
että pystyy olemaan kiitollinen
kaikesta, mitä on saanut.
Eli jos et saa sitä,
mitä haluat,
niin kannattaa haluta
sitä, mitä saat?
Hengellistäen juttu menee näin:
Jumalalla on paljon sanottavaa meille,
mutta hänen on vaikea saada
ääntään kuuluville
kaiken ympärillämme ja
sisällämme vallitsevan
melun takia.
Kuunteleminen on mahdollista
ainoastaan sille,
joka on hiljaa.
Vain hiljaisuudessa
voimme tavoittaa itsemme.
Tavaratulvan lisäksi
riesanamme on
infoähky, sanatulva,
joka tuutista tuleva
höpönlöpö.
Meidän ei tarvitse pitää liian tärkeänä
kaikkea ajateltua, sanottua, kirjoitettua.
Ihan (mielen)terveydellisistä syistä
meidän on syytä aika ajoin
jättää ajatukset ja sanat sikseen
ja rentoutua, rauhoittua,
hiljentyä meditaatioon, rukoukseen
vaikkapa näillä
Pyhän Kolminaisuuden Elisabetin
(1880-1906) sanoilla:
"Oi ikuinen Sana,
Jumalani Sana,
tahdon omistaa elämäni sille,
että kuuntelen sinua.
Tahdon olla pelkkänä korvana sinulle,
niin että opin kaiken sinulta."
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Onko sen Kiurun pojan aivot jotenkin jälkeenjääneet, kun se ei pysty kirjoittamaan edes kokonaisia rivejä?
- Ei, en usko. Luulen hänen vain haluavan antaa ylimääräisille sanoille vapaapäivän.
- Jaa. Mihinkäs ne turhat sanat sitten ovat mahtaneet mennä?
- Täytyy varoa, etteivät ne tupsahda tähän jälkipuhepalstallemme...
ja kulutuskriitikko John Naish
on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan:
Riittää jo. Irti maailmasta,
jossa kaikkea on ihan liikaa.
Naish liittyy yhä kasvavaan ihmisjoukkoon,
jonka mukaan Vähemmän on enemmän.
Meillä on jo kaikkea, ihan liiankin kanssa.
Markkinat syytävät jatkuvasti kaikenlaista,
mitä ilman voisimme vallan hyvin tulla toimeen.
Vaan kun mainonta saa meidät tahtomaan kaikkea lisää...
Naishia tämä kaikki ottaa aivoon.
Hänen mukaansa asia ottaa meitä kaikkia aivoon.
Selitän lyhyesti hänen aivoituksiaan:
Ihmisen aivot ovat kehittyneet
hitaammin kuin teknologia.
Aivot elävät vanhassa puutteen maailmassa
(ainakin niiden aivot,
jotka ovat kokeneet kivikauden, sota- ja pula-aikoja)
ja pakottavat kilpailemaan ruuasta ja tavaroista
entiseen tapaan.
kaupallinen kulttuuri käyttää hyväkseen
aivojen jälkeenjääneisyyttä
(ei kovin paljon imartele,
jos joku sanoo sinun aivojasi jälkeenjääneiksi)
yllyttämällä ihmisiä työskentelemään ja kuluttamaan
yli todellisten tarpeiden.
Vähempään tyytyvä leimataan
kehityksen kelkasta pudonneeksi luuseriksi.
Naishin mukaan ihmisten tulisi herättää
aivonsa huomaamaan,
että kaikkea on jo ihan tarpeeksi.
Onni ei löydy kulman takaa,
vaan elämä on tässä ja nyt.
Elämään kuuluu
hyvien ja huonojen päivien vuorottelu.
Tyytyväisyys ja tasapainoisuus
syntyvät siitä,
että pystyy olemaan kiitollinen
kaikesta, mitä on saanut.
Eli jos et saa sitä,
mitä haluat,
niin kannattaa haluta
sitä, mitä saat?
Hengellistäen juttu menee näin:
Jumalalla on paljon sanottavaa meille,
mutta hänen on vaikea saada
ääntään kuuluville
kaiken ympärillämme ja
sisällämme vallitsevan
melun takia.
Kuunteleminen on mahdollista
ainoastaan sille,
joka on hiljaa.
Vain hiljaisuudessa
voimme tavoittaa itsemme.
Tavaratulvan lisäksi
riesanamme on
infoähky, sanatulva,
joka tuutista tuleva
höpönlöpö.
Meidän ei tarvitse pitää liian tärkeänä
kaikkea ajateltua, sanottua, kirjoitettua.
Ihan (mielen)terveydellisistä syistä
meidän on syytä aika ajoin
jättää ajatukset ja sanat sikseen
ja rentoutua, rauhoittua,
hiljentyä meditaatioon, rukoukseen
vaikkapa näillä
Pyhän Kolminaisuuden Elisabetin
(1880-1906) sanoilla:
"Oi ikuinen Sana,
Jumalani Sana,
tahdon omistaa elämäni sille,
että kuuntelen sinua.
Tahdon olla pelkkänä korvana sinulle,
niin että opin kaiken sinulta."
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Onko sen Kiurun pojan aivot jotenkin jälkeenjääneet, kun se ei pysty kirjoittamaan edes kokonaisia rivejä?
- Ei, en usko. Luulen hänen vain haluavan antaa ylimääräisille sanoille vapaapäivän.
- Jaa. Mihinkäs ne turhat sanat sitten ovat mahtaneet mennä?
- Täytyy varoa, etteivät ne tupsahda tähän jälkipuhepalstallemme...
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
JONOTTAESSA KULUU ODOTTAVAN AIKA!
Asetu, lukija hyvä, tähän. Tässä on jonon pää.
Tässä blogissa ollaan odottavalla kannalla.
Odotetaan kustantajan kommenttia.
Kenties turhaan odotetaan.
Sitten odotetaan virsi-Finlandian uusia sanoja.
Toivottavasti ei turhaan.
Ja vielä sitäkin ventataan,
että antavatko Janne S:n pesänjakajat
luvan laulaa Finlandiaa virtenä.
Sehän kyllä tiedetään,
ettei Sibbe tuota hittibiisiään laulettavaksi säveltänyt.
"Laulakoon nyt sitten, kun kerran niin kovasti tahtovat",
myöntyi säveltäjä. "Mutta en minä sitä kyllä silleen tarkoittanut..."
Monille Finlandia
(V.A. Koskenniemen sanoin)
on todellinen
Suomen kansallislaulu.
Ihmiset osaavat laulun sanat verraten hyvin ulkoa.
Mutta toki Finlandialla on
useita muitakin sanoituksia
kuin VA:n.
Yhden sanoituksen teki Wäinö Sola.
Solan sanoja ei löytynyt netistä.
Bloginpitäjä haistoi heti palaneen käryä:
Miksi ei, mikä on syy?
Onko tässä kyse pienimuotoisesta sensaatiosta
kenties?
Täytyyhän niiden nyt jossakin olla.
Ei kun kissat ja koirat apuun ja etsimään!
Ja niinhän siinä sitten käy,
että etsivä (raam.) löytää,
salapoliisi (dekk.) hiffaa.
Kun tämä näin vaikeaksi meni,
niin salapoliisireportteri HK
alkoi heti pohtia erilaisia
salaliittoteorioita.
Tai ainakin joitakin hämäriä
vapaamuurarikuvioita,
joissa Finlandiaa olisi
suljettujen ovien takana
laulettu nimenomaan
W. Solan salaperäisin sanoin.
Mistä ne sanat siis oikein kertovat?
Nyt viimeistään lukijankin mielenkiinto herää,
hänen tarkkaavaisuutensa lisääntyy,
hermostuksissaan hän puree kynsiään
ja hieroo hikoilevia kämmeniään yhteen.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle
nimeltä Sibelius-Akatemia,
Töölönkatu 28, 6. krs.
Siellä on kirjastossa joukko kansanlaulunuottivihkoja,
joista sanat löytyivät käsin kirjoitettuina.
Kyseessä on Finlandian sovitus kanteleelle by Paul Salminen.
Pistin Be still my soul-virren sanat blogiini näkyviin,
sillä teksti on satoja vuosia vanha.
Sen sijaan tenori Wäinö Sola kuoli 1961.
Vuonna 2031 teksti on vapaata riistaa.
Eihän tuohon ole enää kuin 22 vuotta.
lyhyt aika, jonka vaikka roikkuu
löysässä hirressä.
Sinä aikana sinunkin taaksesi jonoon
ehtii tulla lisää väkeä
vaikka millä mitalla.
Minä olen tuolloin vasta 76-vuotias.
Eli olen juuri edellisenä vuonna
päässyt eläkkeelle.
Silloin minulla on oikein isosti aikaa
blogata.
Jotenkin tuo määräys
- 70 vuotta tekstintekijän kuolemasta -
tuntuu hätävarjelun liioittelulta.
Solakin oli laulumiehiä,
ei niinkään kynämiehiä.
Kun noissa "salaisissa" sanoissa ei ole
mitään erityisen ihmeellistä,
niin aivan erityisen ihmeelliseltä tuntuu,
että niitä pitää pantata näin kauan,
peräti parin sukupolven ajan.
Tekstinikkareitten etujärjestö Sanasto
(www.sanasto.fi)
piti tätä ehdottomana asiana.
Ei heru lupaa julkaista Solan sanoja
tässä blogissa
vielä.
Lupaa voisi kysyä Solan omaisilta.
Ei olekaan enää muuta ongelmaa
kuin tuo yksi ihan pieni:
Missä niitä Solan sukulaisia oikein on?
Siteerata voin toki niitä sanoja,
jos esimerkiksi tahdon vertailla niitä
Koskenniemen sanoitukseen.
Mutta kokonaan en saa siteerata,
vaikka lähteenkin kertoisin kiltisti.
Ja tekisin Solalle ihan oikean palveluksen,
en sellaista,
minkä karhu perinteisesti tekee.
Kuten sanottu,
ne sanat eivät ole kovin kummoiset.
Taidan tyytyä ylimalkaiseen vertailuun:
Sola mainitsee Jumalan, mutta ei kiurua.
Sola viljelee jyväjemmarikieltä,
Koskenniemi taas uhoaa sitä,
miten Finlandia pääsi omin avuin
alta sorron.
Solalla on siementä ja kylvöä ja satoa,
ihmisiä, jotka uurastavat rauhaa toivoen.
Tämä kansa kiittää Jumalaa,
mutta on valmis tyytymään siihen,
mitä Jumala meille suo.
Koskenniemi sen sijaan tahtoo kertoa
koko maailmalle, miten täällä ihmiset
ovat sorron yöstä nousseet.
Koskenniemellä on pääpaino ihmisissä,
Solalla Jumalassa.
Niin että 7 päivää-lehti
ei saanut tästä kohuartikkelia.
Mutta nuolkoon näppejään.
Ja menköön itseensä sen
SIG-yhtyeen laulusolistin Matti Inkisen jutun takia...
Tässä blogissa ollaan odottavalla kannalla.
Odotetaan kustantajan kommenttia.
Kenties turhaan odotetaan.
Sitten odotetaan virsi-Finlandian uusia sanoja.
Toivottavasti ei turhaan.
Ja vielä sitäkin ventataan,
että antavatko Janne S:n pesänjakajat
luvan laulaa Finlandiaa virtenä.
Sehän kyllä tiedetään,
ettei Sibbe tuota hittibiisiään laulettavaksi säveltänyt.
"Laulakoon nyt sitten, kun kerran niin kovasti tahtovat",
myöntyi säveltäjä. "Mutta en minä sitä kyllä silleen tarkoittanut..."
Monille Finlandia
(V.A. Koskenniemen sanoin)
on todellinen
Suomen kansallislaulu.
Ihmiset osaavat laulun sanat verraten hyvin ulkoa.
Mutta toki Finlandialla on
useita muitakin sanoituksia
kuin VA:n.
Yhden sanoituksen teki Wäinö Sola.
Solan sanoja ei löytynyt netistä.
Bloginpitäjä haistoi heti palaneen käryä:
Miksi ei, mikä on syy?
Onko tässä kyse pienimuotoisesta sensaatiosta
kenties?
Täytyyhän niiden nyt jossakin olla.
Ei kun kissat ja koirat apuun ja etsimään!
Ja niinhän siinä sitten käy,
että etsivä (raam.) löytää,
salapoliisi (dekk.) hiffaa.
Kun tämä näin vaikeaksi meni,
niin salapoliisireportteri HK
alkoi heti pohtia erilaisia
salaliittoteorioita.
Tai ainakin joitakin hämäriä
vapaamuurarikuvioita,
joissa Finlandiaa olisi
suljettujen ovien takana
laulettu nimenomaan
W. Solan salaperäisin sanoin.
Mistä ne sanat siis oikein kertovat?
Nyt viimeistään lukijankin mielenkiinto herää,
hänen tarkkaavaisuutensa lisääntyy,
hermostuksissaan hän puree kynsiään
ja hieroo hikoilevia kämmeniään yhteen.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle
nimeltä Sibelius-Akatemia,
Töölönkatu 28, 6. krs.
Siellä on kirjastossa joukko kansanlaulunuottivihkoja,
joista sanat löytyivät käsin kirjoitettuina.
Kyseessä on Finlandian sovitus kanteleelle by Paul Salminen.
Pistin Be still my soul-virren sanat blogiini näkyviin,
sillä teksti on satoja vuosia vanha.
Sen sijaan tenori Wäinö Sola kuoli 1961.
Vuonna 2031 teksti on vapaata riistaa.
Eihän tuohon ole enää kuin 22 vuotta.
lyhyt aika, jonka vaikka roikkuu
löysässä hirressä.
Sinä aikana sinunkin taaksesi jonoon
ehtii tulla lisää väkeä
vaikka millä mitalla.
Minä olen tuolloin vasta 76-vuotias.
Eli olen juuri edellisenä vuonna
päässyt eläkkeelle.
Silloin minulla on oikein isosti aikaa
blogata.
Jotenkin tuo määräys
- 70 vuotta tekstintekijän kuolemasta -
tuntuu hätävarjelun liioittelulta.
Solakin oli laulumiehiä,
ei niinkään kynämiehiä.
Kun noissa "salaisissa" sanoissa ei ole
mitään erityisen ihmeellistä,
niin aivan erityisen ihmeelliseltä tuntuu,
että niitä pitää pantata näin kauan,
peräti parin sukupolven ajan.
Tekstinikkareitten etujärjestö Sanasto
(www.sanasto.fi)
piti tätä ehdottomana asiana.
Ei heru lupaa julkaista Solan sanoja
tässä blogissa
vielä.
Lupaa voisi kysyä Solan omaisilta.
Ei olekaan enää muuta ongelmaa
kuin tuo yksi ihan pieni:
Missä niitä Solan sukulaisia oikein on?
Siteerata voin toki niitä sanoja,
jos esimerkiksi tahdon vertailla niitä
Koskenniemen sanoitukseen.
Mutta kokonaan en saa siteerata,
vaikka lähteenkin kertoisin kiltisti.
Ja tekisin Solalle ihan oikean palveluksen,
en sellaista,
minkä karhu perinteisesti tekee.
Kuten sanottu,
ne sanat eivät ole kovin kummoiset.
Taidan tyytyä ylimalkaiseen vertailuun:
Sola mainitsee Jumalan, mutta ei kiurua.
Sola viljelee jyväjemmarikieltä,
Koskenniemi taas uhoaa sitä,
miten Finlandia pääsi omin avuin
alta sorron.
Solalla on siementä ja kylvöä ja satoa,
ihmisiä, jotka uurastavat rauhaa toivoen.
Tämä kansa kiittää Jumalaa,
mutta on valmis tyytymään siihen,
mitä Jumala meille suo.
Koskenniemi sen sijaan tahtoo kertoa
koko maailmalle, miten täällä ihmiset
ovat sorron yöstä nousseet.
Koskenniemellä on pääpaino ihmisissä,
Solalla Jumalassa.
Niin että 7 päivää-lehti
ei saanut tästä kohuartikkelia.
Mutta nuolkoon näppejään.
Ja menköön itseensä sen
SIG-yhtyeen laulusolistin Matti Inkisen jutun takia...
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
PIISPA NOPEA, KUSTANTAJA HIDAS
Kirjoitettuani jutun Jumala ei ole suuri-kirjasta lähetin WSOY:lle ja piispa Eero Huoviselle (WSOY:n kirjailija) sähköpostiviestin, jossa pyysin kommentteja aiheesta. Kustantajalta tivasin tietoa, miksi kristilliseltä pohjalta aikanaan lähtenyt kustantamo julkaisee umpiateistista tekstiä. Mahtanee kustantamon perustaja kääntyä haudassaan moisesta tempauksesta? Piispalta kaipasin jonkinlaista reagointia siihen, miten korkea kirkonmies suhtautuu tällaiseen "ilosanomaan", jonka mukaan uskonto myrkyttää kaiken.
Piispa oli nopea. Vastaus tuli sukkelasti piispan sihteerin kautta. Minua pyydettiin tutkimaan piispan viime vuoden lopulla Kanava-lehteen (9/2008) kirjoittamaa Uusateismin haaste- nimistä artikkelia. Se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta
http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/?x20117=31485
Kustantajan (mahdollista) vastausta odotellessani en malta olla haarukkapalastelematta piispan tekstiä:
Piispa: "On väitetty, että vakaumukset ovat viime vuosikymmenten aikana kuolleet. Aatteellista dialogia käydään niukalti. Poliittiset ideologiat uinuvat, sovun etsiminen on muodissa. Tätä taustaa vasten on kiintoisaa havaita, että ateistiset aatteet ovat nostaneet päätään. Meillä Suomessakin on julkaistu uskontoon ja kirkkoon kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta aiempaa enemmän. Vapaa-ajattelijat ovat aktivoituneet."
Hannu: Minulla ei millään mene jakeluun se, että jumalankieltäjät tätä nykyä käyvät niin ärhäkästi uskovaisten kimppuun. Eihän olematonta tarvitse vastustaa, vai kuinka?
Miksi pitää käyttää niin paljon aikaa ja energiaa taisteluun sellaista vastaan, mitä ei (ehkä) ole olemassa? Eikö Jumala kannattaisi vain vaieta kuoliaaksi? Mistä kumpuaa ateistien "lähetysinto", jonka mukaan ihmisiltä pitää viedä viimeinenkin oljenkorsi, johon hädässään voisi tarttua...
Piispa: "Feuerbach esitti modernin ateismin perusajatuksen: Jumala ei ole luonut ihmistä vaan ihminen on luonut Jumalan. Marx johti uskonnon synnyn yhteiskunnallisista ja taloudellisista epäkohdista. Freud taas jäljitti uskonnon alkuperän ihmisen psyykkisiin lainalaisuuksiin. Näitä ajatuksia täydensi Charles Darwinin teoria luonnonvalinnasta, joka selitti luonnon monimuotoisuutta. Darwinin teoria ei sinänsä ole sen paremmin ateistinen kuin teistinenkään. Se antoi kuitenkin ateisteille mahdollisuuden perustella, miksi hypoteesia Suunnittelijasta ei tarvita, vaikka luonto näyttää tarkoituksenmukaiselta ja suunnitellulta. Darwinin jälkeen monet katsoivat, että suurin taistelu käydään luonnontieteiden ja uskonnon välillä ja että uskonto tulisi häviämään kamppailun.
Hannu: "Kuka siitä ottaa kunnian, että "luonto näyttää tarkoituksenmukaiselta ja suunnitellulta"? Entä kuka kantaa vastuun? Sattumaltako kaikki onkin olemassa? No, kävipäs aikamoinen tsäkä, mäihä, flaksi, luoj... ei kun pelkkä lykky! Katson mikroskoopilla ja kaukoputkella, tarkkailen toisia ihmisiä ja totean: Totta. Kaikki on pelkkää tuuria, mahtava onnenkantamoinen...
Piispa: "Tieteen ja uskonnon välinen vahva vastakkainasettelu sävyttää tuoreinta ateistista kirjallisuutta. Varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa on ilmestynyt useita kirjoja, joiden edustamaa ajattelutapaa voidaan kutsua uusateistiseksi. Tällaisia kirjoja ovat muun muassa Christopher Hitchensin God is not Great (2006; suom. Jumala ei ole suuri; WSOY, 2008), Sam Harrisin The End of Faith (2004; suom. Uskon loppu; Terra Cognita, 2007) ja Daniel Dennettin Breaking the Spell (2006; suom. Lumous murtuu; Terra Cognita, 2007). Eniten huomiota on kuitenkin herättänyt eläintieteilijä Richard Dawkinsin kirja The God Delusion (Bantam Books, 2006), joka on käännetty suomeksi nimellä Jumalharha (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2006)."
Hannu: Siinä paha, missä mainitaan: Hitchens!
Piispa: "Jumalharha kuten monet muutkin uusateistiset kirjat näyttävät olevan reaktioita lähinnä Yhdysvalloissa käytävään keskusteluun. Siellä voimakkaassa asemassa olevat kreationistit pyrkivät tuomaan ns. tieteellisen luomisopin koulujen opetusohjelmiin ja yhteiskunnalliselle foorumille. Uusateistit puolestaan pyrkivät torpedoimaan pyrkimykset, joissa Jumala tai muu yliluonnollinen agentti otetaan osaksi luonnontiedettä. Toisaalta he menevät vielä pidemmälle uskoessaan luonnontieteiden osoittaneen Jumalan harhakuvitelmaksi."
Hannu: No, tuota kissa-hiiri-leikkiä on leikitty Amerikassa niin kauan kuin minä muistan. Ja varmaan jatketaan vallan maailman tappiin asti. Ei siis lopultakaan mitään uutta auringon alla.
Piispa: Jumalharhan sävy on aggressiivinen ja intohimoinen. Uskonnollisten ilmiöiden kuvaamisessa Dawkins käyttää silmiinpistävän voimakasta retoriikkaa, ja onkin vaikea uskoa sen vakuuttavan muita kuin hänen kanssaan jo valmiiksi samaa mieltä olevia. Hän kritisoi kärjistetyin sanavalinnoin niitä tiedemieskollegoja, jotka eivät päädy hänen kanssaan samanlaisiin uskonnonfilosofisiin johtopäätöksiin. Sävy on valitettava, sillä se vaikeuttaa uskonnosta käytävää keskustelua. Dialogi jää helposti syntymättä, ja eri mieltä olevat huutavat toistensa yli.
Hannu: Saman arvion voisi antaa Hitchensin kirjasta. Ja osaltaan tuo leppymätön negatiivisuus sai minut ääneen ihmettelemään, MIKSI WSOY:n piti tämä kirja kääntää. Onko päätös tehty Bulevardilla vai Sanomatalossa?
Piispa: "Kristillinen usko ei ole filosofioiden kaltainen aate, joka omaksutaan rationaalisten argumenttien pakottamana. Usko on luottamussuhde Jumalaan, joka on lähellä ihmistä ja osoittaa rakkauttaan. Sen keskuksessa on mysteeri ja järjelle selittymättömiä asioita. Silti kristinusko voi tuoda tyydytystä myös ihmisen ymmärrykselle. Teologian historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tästä. Usko ei ole staattinen tila, vaan pikemminkin matka, jota kuljetaan. Tällä matkalla ihminen kohtaa sekä mysteereitä, joihin voidaan saada valoa jo tässä ajassa, että salaisuuksia, jotka selviävät vasta, kun usko muuttuu näkemiseksi."
Hannu: Aamen.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Pitääkös se huhu paikkansa, että hengenmiehet Huovinen ja Kiuru eivät tule toimeen keskenään?
- Pitää. Ne ovat kyllä töissä samassa talossa, mutta asuvat aivan vastakkaisilla suunnilla...
Piispa oli nopea. Vastaus tuli sukkelasti piispan sihteerin kautta. Minua pyydettiin tutkimaan piispan viime vuoden lopulla Kanava-lehteen (9/2008) kirjoittamaa Uusateismin haaste- nimistä artikkelia. Se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta
http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/?x20117=31485
Kustantajan (mahdollista) vastausta odotellessani en malta olla haarukkapalastelematta piispan tekstiä:
Piispa: "On väitetty, että vakaumukset ovat viime vuosikymmenten aikana kuolleet. Aatteellista dialogia käydään niukalti. Poliittiset ideologiat uinuvat, sovun etsiminen on muodissa. Tätä taustaa vasten on kiintoisaa havaita, että ateistiset aatteet ovat nostaneet päätään. Meillä Suomessakin on julkaistu uskontoon ja kirkkoon kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta aiempaa enemmän. Vapaa-ajattelijat ovat aktivoituneet."
Hannu: Minulla ei millään mene jakeluun se, että jumalankieltäjät tätä nykyä käyvät niin ärhäkästi uskovaisten kimppuun. Eihän olematonta tarvitse vastustaa, vai kuinka?
Miksi pitää käyttää niin paljon aikaa ja energiaa taisteluun sellaista vastaan, mitä ei (ehkä) ole olemassa? Eikö Jumala kannattaisi vain vaieta kuoliaaksi? Mistä kumpuaa ateistien "lähetysinto", jonka mukaan ihmisiltä pitää viedä viimeinenkin oljenkorsi, johon hädässään voisi tarttua...
Piispa: "Feuerbach esitti modernin ateismin perusajatuksen: Jumala ei ole luonut ihmistä vaan ihminen on luonut Jumalan. Marx johti uskonnon synnyn yhteiskunnallisista ja taloudellisista epäkohdista. Freud taas jäljitti uskonnon alkuperän ihmisen psyykkisiin lainalaisuuksiin. Näitä ajatuksia täydensi Charles Darwinin teoria luonnonvalinnasta, joka selitti luonnon monimuotoisuutta. Darwinin teoria ei sinänsä ole sen paremmin ateistinen kuin teistinenkään. Se antoi kuitenkin ateisteille mahdollisuuden perustella, miksi hypoteesia Suunnittelijasta ei tarvita, vaikka luonto näyttää tarkoituksenmukaiselta ja suunnitellulta. Darwinin jälkeen monet katsoivat, että suurin taistelu käydään luonnontieteiden ja uskonnon välillä ja että uskonto tulisi häviämään kamppailun.
Hannu: "Kuka siitä ottaa kunnian, että "luonto näyttää tarkoituksenmukaiselta ja suunnitellulta"? Entä kuka kantaa vastuun? Sattumaltako kaikki onkin olemassa? No, kävipäs aikamoinen tsäkä, mäihä, flaksi, luoj... ei kun pelkkä lykky! Katson mikroskoopilla ja kaukoputkella, tarkkailen toisia ihmisiä ja totean: Totta. Kaikki on pelkkää tuuria, mahtava onnenkantamoinen...
Piispa: "Tieteen ja uskonnon välinen vahva vastakkainasettelu sävyttää tuoreinta ateistista kirjallisuutta. Varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa on ilmestynyt useita kirjoja, joiden edustamaa ajattelutapaa voidaan kutsua uusateistiseksi. Tällaisia kirjoja ovat muun muassa Christopher Hitchensin God is not Great (2006; suom. Jumala ei ole suuri; WSOY, 2008), Sam Harrisin The End of Faith (2004; suom. Uskon loppu; Terra Cognita, 2007) ja Daniel Dennettin Breaking the Spell (2006; suom. Lumous murtuu; Terra Cognita, 2007). Eniten huomiota on kuitenkin herättänyt eläintieteilijä Richard Dawkinsin kirja The God Delusion (Bantam Books, 2006), joka on käännetty suomeksi nimellä Jumalharha (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2006)."
Hannu: Siinä paha, missä mainitaan: Hitchens!
Piispa: "Jumalharha kuten monet muutkin uusateistiset kirjat näyttävät olevan reaktioita lähinnä Yhdysvalloissa käytävään keskusteluun. Siellä voimakkaassa asemassa olevat kreationistit pyrkivät tuomaan ns. tieteellisen luomisopin koulujen opetusohjelmiin ja yhteiskunnalliselle foorumille. Uusateistit puolestaan pyrkivät torpedoimaan pyrkimykset, joissa Jumala tai muu yliluonnollinen agentti otetaan osaksi luonnontiedettä. Toisaalta he menevät vielä pidemmälle uskoessaan luonnontieteiden osoittaneen Jumalan harhakuvitelmaksi."
Hannu: No, tuota kissa-hiiri-leikkiä on leikitty Amerikassa niin kauan kuin minä muistan. Ja varmaan jatketaan vallan maailman tappiin asti. Ei siis lopultakaan mitään uutta auringon alla.
Piispa: Jumalharhan sävy on aggressiivinen ja intohimoinen. Uskonnollisten ilmiöiden kuvaamisessa Dawkins käyttää silmiinpistävän voimakasta retoriikkaa, ja onkin vaikea uskoa sen vakuuttavan muita kuin hänen kanssaan jo valmiiksi samaa mieltä olevia. Hän kritisoi kärjistetyin sanavalinnoin niitä tiedemieskollegoja, jotka eivät päädy hänen kanssaan samanlaisiin uskonnonfilosofisiin johtopäätöksiin. Sävy on valitettava, sillä se vaikeuttaa uskonnosta käytävää keskustelua. Dialogi jää helposti syntymättä, ja eri mieltä olevat huutavat toistensa yli.
Hannu: Saman arvion voisi antaa Hitchensin kirjasta. Ja osaltaan tuo leppymätön negatiivisuus sai minut ääneen ihmettelemään, MIKSI WSOY:n piti tämä kirja kääntää. Onko päätös tehty Bulevardilla vai Sanomatalossa?
Piispa: "Kristillinen usko ei ole filosofioiden kaltainen aate, joka omaksutaan rationaalisten argumenttien pakottamana. Usko on luottamussuhde Jumalaan, joka on lähellä ihmistä ja osoittaa rakkauttaan. Sen keskuksessa on mysteeri ja järjelle selittymättömiä asioita. Silti kristinusko voi tuoda tyydytystä myös ihmisen ymmärrykselle. Teologian historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tästä. Usko ei ole staattinen tila, vaan pikemminkin matka, jota kuljetaan. Tällä matkalla ihminen kohtaa sekä mysteereitä, joihin voidaan saada valoa jo tässä ajassa, että salaisuuksia, jotka selviävät vasta, kun usko muuttuu näkemiseksi."
Hannu: Aamen.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Pitääkös se huhu paikkansa, että hengenmiehet Huovinen ja Kiuru eivät tule toimeen keskenään?
- Pitää. Ne ovat kyllä töissä samassa talossa, mutta asuvat aivan vastakkaisilla suunnilla...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)
