Onko yölläkin päästävä kauppaan?

Alepa sen sitten aloitti: Mannerheimintiellä sijaitseva myymälä on auki 24/7! Ja ihmiset ovat kuulemma aivan otettuja: Nyt ei enää tarvitse tyytyä rilluttelun jälkeen nakkikioskeihin, kun voi mennä ostamaan kaupasta terveellisempää krapularuokaa!

Ovatko ihmiset luopuneet jääkaapeistaan? Entä pakastimista? Ajatellaanko tässä kenties, että aina avoinna oleva kauppa toimii jonkinlaisena henkilökohtaisena muonavarastona? Ennen sentään kehotettiin pitämään riittävää ruoka-ainevarastoa kotona. Puhuttiin jopa kahden viikon tykötarpeista. Ovatko ne ajat siis jo olleet ja menneet?

Laatikkokauppojen ikkunat on teipattu umpeen, joten asioinnin suhteen lienee yksi ja haillee, onko yö tai päivä, loisteputkien alla ostoskärryjen kanssa kaahaillessa vuorokauden ajankohtaa ei edes huomaa.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi kaupankäynti on loppunut lauantaisin kuin seinään tuossa klo 18:n aikaan. Nyt ei tarvitse miettiä sitäkään: Puna-keltainen kauppa vaanii rahojasi naapurissasi aina klo 23:een asti.

Mitä järkeä sitten on istua kaupan kassalla miltei puoliyöhön asti? Opiskelijoillehan se tietysti tietää leveämpää leipää, mutta miten käy näitten nuorten naisten sosiaaliselle elämälle?

Entä turvallisuusasiat? Jos kauppojen kassoja ryöstetään päiväsaikaankin, niin eikö kahta enemmän yöaikaan?

Onko nykyajan kauppiailla suljetun paikan kammo?
Eikö kukaan enää halua nukkua yöllä?

PS: Vanhastaan apteekkiin on päässyt yölläkin. Kuka ryhtyisi vaatimaan, että kirkkoonkin on päästävä yöllä?

Kotimaa24.fi:n ensimmäinen kuukauden blogisti v. 2010 on...

Seppälän Ollin tekemä haastattelu:


Kotimaa24.fi:n vuoden ensimmäiseksi kuukauden blogistiksi on valittu helsinkiläinen seurakuntapastori Hannu Kiuru. Hän on suorittanut myös mainosalan ammattitutkinnon. Lue lisää...

Kuukauden blogisti on 54-vuotias Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappi Hannu Kiuru.

Ylläpito perustelee valintaa: "Kiuru on blogissaan hakenut omaäänistä ilmaisua ja koetellut perinteisen bloggauksen rajoja. Hän ei kirjoita pelkästään omia ajatuksiaan tai ajankohtaishuomiota, vaan haastaa lukijaa syvälliseen pohdintaan myös spiritualiteetin kysymyksistä. Lisäksi Kiuru on brändännyt itsensä Liberona, aktiivisena ja sanavalmiina blogistihamona."

Blogistina Kiuru on varsin kokenut. Hän on blogannut noin viiden vuoden aikana Apu-lehden ja Iltalehden sivustoilla ja omassa www.sussiunakkoon.blogspot.com -blogissa, jota hän jatkaa rinnan Kotimaa24:n Liberona kirkon liukkaalla kentällä -blogin kanssa.

- Iltalehdessä päätin, että kun tulee 100 000 lukijaa täyteen, lopetan. Niin myös tein.

Mieli ja kieli

Hannu Kiuru on suorittanut myös mainosalan ammattitutkinnon (copy writer).

- Olin 2000-luvun alussa vuorotteluvapaalla ja opiskelin suggestoterapiaa, hypnoosia, NLP:tä ja mainosalaa, koska halusin saada selville, miten kieli vaikuttaa mieleen. Opin, että mainosmaailma käyttää kaikkein härskeimpiä vaikuttamisen keinoja.

Pappina bloggaaminen on Hannu Kiurulle tärkeää, sillä siinä saa suoraa palautetta, mikä arkisessa papintyössä on harvinaista herkkua.

Hannu Kiuru on syntynyt Helsingissä, mutta käynyt koulunsa Espoossa. Helsingin Vanhankirkon pappina hän ollut 30 vuotta.

Haukut nimellä

- Minusta blogi ei ole vain omien mielipiteitten areena, vaan siinä voidaan pohtia tärkeitä asioita. Haluan vaihdella sanomisen tapaa ja kirjoitustyyliä, mutta olen huomannut että varsinkin huumori on haastava laji. Se ei pure haluamallani tavalla. Kirkollisessa kentässä olemme hieman tosikkoja. Pappi ja humoristi tuntuu olevan vaikea yhtälö seurakuntalaisille.

Kiuru muistuttaa, että pelkällä sanaslalomilla ei blogimaailmassa pitkälle pötkitä, vaan olennaista on se, onko mitään sanottavaa.

- Myös asioitten esittämistapaan sopii kiinnittää huomiota. Libero ei tahdo tuhlata aikaa kiistelyihin. Uusien näkökulmien etsiminen yhdessä lukijoitten kanssa on paljon rakentavampaa.

Blogimetsässä käytyyn keskusteluun nimimerkkien käytöstä kommenteissa Hannu Kiuru toteaa, että parempi olisi kommentoida omalla nimellä. Hän itse kommentoi yleensä Liberona, mutta omalla kuvallaan.

- Kehua voi nimettömänäkin, mutta arvostella pitää omalla nimellään.

Jätä hermosi Jumalan käteen

Aikamme nopea elämänrytmi rasittaa hermojamme. Moni ihminen elää päivästä toiseen kuin ”katkeamispisteessä”. Sisäiseen jännittyneisyyteen, unettomuuteen ja levottomuuteen olisi jostakin saatava apua. ”Mistä saan avun rauhattomuuteeni?” on monien kysymys.

Edellinen kappale oli puhtaasti mainostekstiä saksalaisen Alfred Lechler-nimisen lääkärin kirjoittaman vihkosen takakannesta. Ajatuksia herättävä otsikko taas on painettu kyseisen tekeleen etukanteen. Suomalainen kustantaja on Kansan raamattuseuran säätiö.. Löysin kyseisen vihkosen pakatessani työpaikkani kirjastoa muuttolaatikoihin. Piti vallan istahtaa muuttolaatikon päälle lukemaan…

Aikaisemmin ihmisillä oli tapana saada hermoromahduksia. Miksi niin ei enää tapahdu? Missä ovat ihmiset, joiden ennen sanottiin luhistuneen hermoraunioiksi? Ovatko nuo romahdukset ja raunioitumiset joutuneet pois muodista? Vai onko hermoille keksitty jokin uusi, stailimpi nimitys?

Lechlerillä on antaa yksinkertainen resepti kaikille hermoheikoille. Lääkkeen nimi on ilo. Se rentouttaa, auttaa hermot pois pinteestä. Kas, näin se käy:

”Tahdosta riippumattoman hermoston jännitystila on läheisessä suhteessa ihmisen mielialaan. Kaikki negatiiviset ajatukset, niin kuin murhe, tuska, viha ja katkeruus vaikuttavat hermoihin pingoittavasti, jota vastoin iloisilla ajatuksilla taas on vapauttava vaikutus. Ilo on suorastaan korvaamaton hermojen terveydelle ja paras keino niiden vapauttamiseksi jännityksestä. Ilman iloa voimme tuskin elää, sen tunnemme välittömästi kaikki”.

Miksi aikaisemmin oli niin paljon hermoparantoloita, jos hoito on noin simppeliä? Tohtorimme suosittelee hermojen parannus- ja vahvistuskeinoiksi iloisia ajatuksia, viehättävän kuvan tai nautinnollisen näkymän katselemista. Musiikin kuuntelua. Hän menee näissä ehdotuksissaan jopa niin pitkälle, että kehottaa ihmisiä peräti iloitsemaan etukäteen jostakin kauniista asiasta, Tällaiset ajatukset tuovat välittömästi kasvoille hymyn. Hymy taas on jännityksen laukeamisen näkyvä ilmaus. Siksi Tohtori L. kutsuu tätä ”menetelmää” Hyvän tuulen harjoitukseksi.

Ja koska kyseessä on hengellinen eikä pelkästään lääketieteellinen selostus, Hyvän mielen harjoitusten lopuksi neuvotaan: ”Jätä kuluneet hermosi ja unettomat hetkesi Jumalan käteen, so. käytä luonnollisia keinoja hermojesi vahvistamiseksi suunnatessasi samalla katseesi Jumalaan. Ennen kaikkea etsi kuitenkin iloa, jonka Jeesus haluaa sinulle lahjoittaa saadaksesi heikot hermosi uuteen kuntoon”.

Nykyaikainen Myönteinen ajattelu on aivan samoilla linjoilla, paitsi että se ei puhu mitään hermoista eikä Pavlovin koirakokeista tutusta syljeneritysrefleksistä, joka syntyy hyvistä asioista etukäteen iloitsemisesta. Ei kai tohtori sitä tarkoita, että pitää iloita nyt, sillä huomenna voi olla huonommin?

Kirjasen nimi on ainakin tämän päivän mittapuun mukaan surkuhupaisa: Siitä tulee väkisinkin mieleen ajatus, joka saattaa hermostuttaa lukijaa: Pitääkö ihmisen laittaa Jumalan kanssa asioidessaan myös aivonsa hattuhyllylle?

Pyhästä haikeudesta

Tänään on www.kotimaa24.fi:ssä teemablogipäivä aiheesta Pyhä. Vilkaisehan, millaisen tekstin sinne laitoin. Samalla näet myös kirjoittajakollegojeni tekeleet. Siis:

http://www.kotimaa24.fi/blogit/suositelluimmat/article/?id=4409&bid=121

Sankari-vartija esiin!

IC-junan karannut vaunu jymähti eilen aamulla puoli yhdeksän aikaan Helsingin rautatieaseman toimistorakennuksen seinään. Törmäysaunulla oli pari muuta vaunua seuranaan, kun se päätti Linnunlaulun kohdalla (vanha villa kalliolouhoksen reunalla) lähteä rullaamaan loivaa alamäkeä kohti kaupunkia. Vaunut painavat 70.000 kg kappale. Ne saavuttivat 20-30 km/h nopeuden. Jarrut oli testattu juuri ennen onnettomuutta, joten onnettomuuden syy on tätä kirjoitettaessa vielä aivan auki.

Vaunut onnistuttiin ohjaamaan raiteelle 13 eli käytännössä siis päin seinää. Mutta viereinen raide 12 olisi uusinut 1990-luvulla tapahtuneen onnettomuuden, jolloin junanvaunut menivät rytinällä aseman päärakennuksen ovesta sisään.

Mutta se sankari-vartija! Hän sai (ilmeisesti radiopuhelimeensa) tiedon, että vaunut ovat hallitsemattomasti syöksymässä kohti laiturilla seisoskelevia ihmisiä. Törmäykseen oli aikaa vain 60 sekuntia. JOKU vartija oli asemalaiturilla ja evakuoi ihmiset äkkipikakiireesti pois laiturialueelta.

Minä haluaisin lukea haastattelun tästä vartijasta! Mitä hän tunsi, ajatteli, miten toimi? Joka tapauksessa hänen ripeä toimintansa pelasti usean ihmisen hengen!

Monien ikävien asioitten pikkutarkat, mässäilevät kuvaukset ahdistavat minua. Siksi haluan lukea sankari-vartijasta ja muistakin arjen sankareista. Kaipaan sankaritarinoita. Paitsi että ne rauhoittavat helposti pois tolaltaan joutuvaa ihmismieltä ne myös tarjoavat mielelle uuden tarkastelukulman asioihin.

Aina ei pidä jäädä tuijottamaan sitä, mitä on menetetty. Pitää myös nähdä, mitä yhä on jäljellä. Ja mitä tulevaisuus vielä voikaan tuoda tullessaan.!

Sillä kaikki muuttuu hyväksi.

”Suomessa voi tapahtua mitä vaan koska vaan!"

Otsikon siteeraus olisi voinut olla aika monen suomalaisen epäuskoinen huudahdus uudenvuodenaattona 2009, kun alkoi tulla tietoja Espoon Leppävaarassa tapahtuneista kauheuksista. Puhuttiin, että Sellon Prismassa oli ainakin neljä ihmistä saanut surmansa tappajan luodeista.

Sitaatti on kuitenkin peräisin poliisiylijohtajan haastattelusta. Hän toi julki kansalaisten ahdistuksen ja varmasti tuli pukeneeksi sanoiksi omankin tyrmistyksensä. Hän vain unohti, ettei kansalaisten turvallisuudesta vastaava korkea virkamies voi lausua ihan mitä sylki suuhun tuo.

Eli hänen viestinsä oli aivan totta, mutta se ei rauhoittanut tilannetta millään tavalla. Pikemminkin päinvastoin: Poliisiylijohtaja tuli myöntäneeksi oman avuttomuutensa, systeemin haavoittuvuuden ja rivien välistä sen, että jos joku tahtoo tehdä pahaa toisille, hän siinä myös onnistuu.

Taitavat nämä komealta kuulostavat turvajärjestelyt niin meillä kuin muuallakin maailmassa olla pelkkiä kuplia? Uskon varassako turvallisuusasioissa pitää olla? Toisin sanoen uskon olevani turvassa, kunnes toisin osoitetaan? Niinhän luulee jäniskin olevansa turvassa, kun vain pistää päänsä pensaaseen. Mistä se voisi tietää, että koko muu kroppa näkyy puskan ulkopuolella…

Mielestäni poliisiylijohtajan olisi virkansa puolesta pitänyt puhua tästä tapauksesta vain yksittäistapauksena. Ja jättää spekulointi tuonnemmaksi. Nythän hän livautti huuliltaan senkin kuolemattomuuden, että maahanmuuttoasioissa täytyy katsoa entistä tarkemmin, ketkä tänne saavat jäädä. Huh, huh!

Espoon piispa Mikko Heikka esitti toivomuksen, että uuden vuoden alkaessa meistä jokainen miettisi omassa elämässään mahdollisuuksiaan lisätä turvallisuutta, erityisesti lasten ja yksin jääneiden turvallisuutta. Näin pelon ja sanattomuuden keskelle voisi syntyä tilaa keskustelulle, yhteiselle pohdinnalle, turvalliselle yhdessäololle.

Heikan viesti on niin hyvä, että arvelen hänen saaneen konsultaatioapua rouvaltaan. Jos poliisiylijohtaja on naimisissa, niin olisi hänenkin sopinut kysyä neuvoa puolisoltaan ennen kuin lähtee möläyttelemään.

Kuka kantaa taakkasi Herran vuonna 2010?

Elämä on matka.
Matkanteko ilman turhaa painolastia on sitä,
että annamme Vapahtajallemme taakat,
joita ei alun alkaenkaan ollut tarkoitettu
meidän kannettaviksemme.

Miten voisit olla Jumalan käytettävissä,
jos aina tunnet itsesi lopen uupuneeksi
raskaita taakkoja raahatessasi?
Miten kerrot muille Jumalan armosta,
jos itse kannat syyllisyyden taakkaa?
Entä kuinka voit tarjota lohdutusta,
jos oma toivottomuutesi painaa mieltäsi?
Miten voisit auttaa toista ihmistä
riisumaan painavat taakkansa,
jos omat kätesi ovat täynnä?

”Tulkaa minun luokseni
kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat.
Minä annan teille levon”. (Mt. 11:28)

Tänäkin vuonna tulee eteesi
niin raskaita asioita,
että sinä et niitä pysty kantamaan.
Herra pyytää sinua luottamaan häneen
ja antamaan kaikki raskaat taakat hänelle.

”Heittäkää kaikki murheenne
hänen kannettavakseen,
sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet. 5:7).

Liian paljon luottamusta omiin kykyihisi?
En minä tarvitse neuvoja!
Selvitän tämän kyllä itse!
Ei minua tarvitse paimentaa!
Sotken itse oman elämäni
– ja syytän siitä muita ihmisiä ja Jumalaa.

Monta kertaa ei olisi tarvinnut muuta kuin
pyytää anteeksi,
mutta sen sijaan minun täytyi
alkaa väitellä asiasta.
Ei olisi tarvinnut muuta kuin
kuunnella,
mutta sen sijaan minun täytyi
avata suuri suuni.
Ei olisi tarvinnut muuta kuin
olla kärsivällinen,
mutta sen sijaan minun täytyi
alkaa järjestellä ja ohjailla tapahtumia.
Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin
antaa homma Jumalan käsiin,
mutta sen sijaan minä
halusin hoitaa sen itse…

Vai rohkenisinko luottaa siihen,
että myös vuosi 2010
on Herran vuosi?



PS: On joutunut tämä sussiunakkoon!-blogi vähän hunningolle, kun olen niin innokkaasti blogannut toisaalla eli Kotimaa24.fi:ssä. Kotisivuni vai mikä lie löytyy tästä:

http://www.kotimaa24.fi/oma-sivuni?view=profile&uid=276

Annoin itselleni sellaisen uudenvuodenlupauksen, että tänä vuonna kirjoittelen täällä entistä innokkaammin...

Haaste 2010: Katso, miten laihduttaminen auttaa!

Kyseessä on kiinnostava projekti, johon langanlaihoilla kukkakepeillä, ns. luuviuluilla, ei ole mitään annettavaa, mutta meidän ylipainoisten läskit ovat vuonna 2010 keväällä kuumaa kauppatavaraa: Nimettömänä pysyttelevä suomalainen hyväntekijä tahtoo ostaa suomalaisten ihmisten läskejä 15 € / kilo. Ostoksiin on varattu 10 miljoonaa euroa!

Kupletin juoni on kokonaisuudessaan se, että tässä läiskäistään yhdellä iskulla kaksi kärpästä: Laihduttamalla suomalaiset saavat oman parantuneen terveydentilansa lisäksi osallistua hyväntekeväisyyteen auttamalla Nepalin lapsia lukemaan. Läskeistä saadut varat käytetään mm. opettajien kouluttamiseen. Rahojen käyttöä seuraa Suomen ulkoministeriö, joka on jo pitkään tukenut opetusta Nepalissa.

Projektin nimi on siis ytimekkäästi: Läskillä lukutaitoa!

Ja vielä sokerina pohjalla: Projektin ihan itse ideoima suurlahjoittaja toivoo, että Suomen ev.-lut. seurakunnat olisivat mukana järjestämässä punnituksia, joiden avulla voitaisiin laskea suomalaisten haihtuneet liikakilot. Homma menee niin, että läskinsä uhraaja hakeutuu seurakunnan osoittamaan paikkaan punnittavaksi 7.2.2010 mennessä. Uusintapunnitus on toukokuussa. Silloin kirjataan sekä uusi paino että kadonneitten kilojen määrä.

Näinköhän seurakunnat pystyvät tämän vaativan hommansa kunnialla hoitamaan? Mielenkiintoista puuha ainakin on. Ajatelkaa nyt: Saa punnita ihmisiä, jotka parin kuukauden päästä voi todeta kevyiksi...