MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 3: Jeesusko tunteista vapaa?

Välillä tuntuu siltä, että oppi (peri)synnistä on kiinnostanut jumaluusoppineita kirkon historian aikana enemmän kuin armo konsanaan.

Kirkkoisiksi kutsutaan kristinuskon alkuvaiheen ensimmäisiä ja vaikutusvaltaisimpia teologeja ja kirjoittajia, jotka ovat luoneet pohjan koko kristinuskon teologialle, tietää kertoa Wikipedia ja jatkaa:

Kirkkoisät vaikuttivat aikana, jolloin kristillinen oppi, teologia ja elämä muotoutuivat voimakkaasti, toiselta vuosisadalta 500-luvulle. Tätä ajanjaksoa kutsutaan kirkkohistoriassa patristiseksi ajaksi heidän mukaansa (latinan sanasta patres, "isät").

Eilisessä bloggauksessani kerroin, miten stoalainen tunneteoria ei aikanaan herättänyt kovinkaan kummoista vastakaikua filosofipiireissä. Aleksandrian teologit sen sijaan ymppäsivät maailmaan välinpitämättömästi suhtautumisen omaan ajatteluunsa näin: Armo jumalallistaa sielun tekemällä sen osalliseksi jumalallisesta rakkaudesta. Tällaisella sielulla ei tietenkään ole mitään käyttöä luonnollisille tunteille. Armon aikaansaama agape-rakkaus ei tunteista vapautuneessa sielussa ole luonnollinen tunne, vaan yliluonnollinen laatumääre.

(Anteeksi vain, mutta tuntuu vähän liian virkamiesmäiseltä tilaustyöltä tuo jumalallistumisaate erilaisine välivaiheineen. Miten se muka pistettäisiin harjoitukseen? Mystisen yhteyden kokemusta ja sen vaikutuksia on toki voitava kuvata emotionaalisin termein. Tai sitten pitää olla kokemastaan hiljaa, vaieta.)

Palataksemme taas kirkkoisiin: Origenes (n. 185–254)soveltaa stoalaista teoriaa esitunteista seuraavasti:

1) Jeesus Getsemanessa. Vaikka ajatus kärsimyksestä ja kuolemasta liikuttaa Jeesuksen inhimillistä sielua, kysymyksessä ei kuitenkaan ollut pelko tai suru varsinaisena tunteena, vaan niiden esiaste. Se erosi varsinaisista tunteista siinä, että ajatukseen ei liittynyt hyväksyntää. Tunteista vapaana Jeesus olisi pitänyt hyvänä vain Jumalan tahtoa ja pahana sille vastakkaisia asioita.

(Niin, onhan tämä toki taas vallan järkeen käypää ajattelua, mutta eikö se typistä, suorastaan vesitä Jeesuksen elämäntyötä? Olen ymmärtänyt, että stoalaiselle tyyneydelle on käyttöä ennen muuta hengenvaarallisissa extreme-tilanteissa. Järkikulta on rajallinen työkalu. Ei se voi käsittää Jeesuksen kaksinaista luontoa: 100%:nen ihminen, 100%:nen Jumala.)

Annetaan Origeneen yrittää vielä toisen kerran soveltaa esitunteita koskevaa teoriaa:

2) Synnilliset kiusaukset. Origeneen mukaan ihmiset ovat erittäin taipuvaisia synnillisiin tunteisiin ja tekoihin, ja myös hengelliseen täydellisyyteen pyrkivien mieleen tulee helposti vietteleviä ajatuksia. Nämä eivät sellaisenaan ole ristiriidassa maallisista tunteista vapautumisen kanssa, koska ajatus ei vielä ole arvostelma siten, että ihminen vapaaehtoisesti pitäisi kiellettyä asiaa hyvänä. Spontaanit huonot ajatukset eivät sellaisenaan ole syntejä, jos ihminen pyrkii niistä välittömästi eroon. Ajatuksista pääsee eroon ajattelemalla jotakin muuta, esimerkiksi Kristuksen kärsimyksiä. Askeettinen elämäntapa vähentää myös huonojen ajatusten kohoamista mieleen.

Miksi aina vain kärsivä Kristus? Miksi emme yhtä lailla voisi alttaritaulusta katsella säteilevää ylösnoussutta Vapahtajaa?

Missä tällaista ajattelua ovat myöhemmin tulleet meitä vastaan? Aivan niin: Erämaaisien opetuksissa, zeniläisyydessä ja länsimaisessa luostarihurskaudessa. Luther, entinen munkki, puhui kokemuksen syvällä rintaäänellä todetessaan, että et voi estää erilaisia ajatuksia tulemasta päähäsi, mutta sinun ei pidä antaa niiden tehdä pesäänsä pääsi päälle.

Kirkkoisä Augustinus (354 –430) näki unensa ja nälkänsä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän piti stoalaista "tunteettomuutta" sekä epärealistisena että moraalisesti vahingollisena (Hyvä, Origenes!). Augustinuksen käsitys mielen synnillisistä liikkeistä muistuttaa Origeneen näkemystä:

Sielun turmeltuminen tuottaa jatkuvasti eriasteisia liikkeitä kohti huonoja toimintoja. Nämä ovat merkkejä perisynnistä, mutta niitä ei lasketa uusiksi lisäsynneiksi, mikäli hallitseva tahto välittömästi nujertaa ne. Huonoista haluista tulee syntejä tahdon suostuessa niihin.

Ihminen voi säilyttää mielessään miellyttävän synnillisen ajatuksen (kuin käärmettä povellaan) ilman aikomusta toimia sen mukaisesti tai yrittämättä tukahduttaa sitä. Tämä synti ei ole yhtä merkittävä kuin sen, joka päättää toimia huonon sielunliikkeen mukaisesti.

Augustinuksen mukaan halu muuttuu toiminnaksi prosessissa, johon kuuluvat

1) ehdotus (lat. suggestio)= konkreettinen haluamismahdollisuutta koskeva tietoisuuden syntyminen sielussa
2) mielihyvä (lat. delectatio) = halun ensiaste
3) suostumus (lat. consentio) = joko mielihyvän tuottavan synnillisen ajatuksen hyväksyminen tai toimintasuosituksen hyväksymistä.

Kertokaahan, hyvät lukijat, onko teidän mielestänne vaivan arvoista meikäläisen käyttää jäljellä olevia kesälomapäiviään tutkimalla stoalaisuutta? Siis: Onko kyseessä järkevä toiminta vai kenties samantekevä puuhastelu?

JATKUU joka tapauksessa HUOMENNAKIN.
Käydään silloin joukolla Senecan kimppuun...