MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 2: Tunteettomuutta ja apatiaako?

Hei, Osku. Olet oikeassa käyttäessäsi stoalaisuudesta nimitystä "tunteeton" filosofia. Tämä pokanpito tilanteessa kuin tilanteessa on kenties liikkeen tunnetuin opinkappale. Arkikielessähän stoalaisuudella tarkoitetaan usein henkilöä, joka kykenee hillitsemään tunteensa tai jolla ei näyttäisi olevan tunteita lainkaan.

Stoalaisen systeemin mukaan tunteitten pääluokat ovat
a) pelko
b) halu
c) tuska ja
d) nautinto.

Koska tunteitten (tai pikemminkin tunteiden taustalla olevien väärien uskomusten) katsottiin olevan suurin yksilön mielenrauhaa uhkaava tekijä, tunteettomuus oli merkittävin stoalaisten opettama elämänhallinnan keino. Tunnettu on Epiktetoksen sana: "Ihmisiä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä".

Esimerkiksi häpeä on stoalaisten mukaan yksi pelon keskeinen alalaji: se näet määriteltiin peloksi maineen menettämisestä.

Muitten filosofisten perinteitten kannattajat eivät juuri hurraata huudelleet stoalaiselle tunneteorialle. Tunteitten analyysiä pelkästään arvostelmina pidettiin virheellisenä samoin kuin siihen liittyvää ajatusta tunteitten tahdonalaisuudesta. Vapautumista tunteista pidettiin epärealistisena tavoitteena filosofiselle terapialle. (Nykyinen kognitiivinen terapiasuuntaus on kuitenkin paljon velkaa stoalaiselle näkökulmanvaihtamisen taidolle.) Kyseistä asennetta pidettiin myös moraalisesti ei-toivottavana vieraantumisena inhimillisistä kanssakäymisen kuvioista.

Stoalaista apaattisuusihannetta mollattiin usein sanomalla, etteivät stoalaiset filosofit näyttäneet itsekään käyttäytyvän niin tyynesti kuin heidän teoriansa edellytti. Teoriaa piti siis vähän rukata Epiktetoksen esittämään suuntaan: "Kauheat näkymät voivat häiritä viisasta, mutta hän ei hyväksy niitä koskevaa mieleen muodostuvaa alustavaa arviota eikä siten näe niissä aihetta pelkoon". Kyse on siis eräänlaisesta esitunteesta. (Palataan aiheeseen huomenna, kun puhutaan siitä, miten aleksandrialainen teologia oppi stoalaisuudesta.)

Papinkoulussa opin, että evankeliumia ei voinut missään tyhjiössä julistaa. Jotta kuulijat voisivat jotenkin ymmärtää kristinuskon pointin, julistajien piti käyttää ympäröivän maailman kieltä. Keisarien ajan Roomassa stoalaisuus oli suorastaan valtafilosofia. Evankeliuminsa viimeisenä kirjoittanut Johannes käyttää filosofista kieltä kuvatessaan, että Aluss oli Sana (logos). Stoalainen ylijumala logos on abstrakti prinsiippi, mutta siihen jäi tilaa myös omakohtaiselle jumalasuhteelle ja jopa mystiikalle:

Stoalaiset kuvaavat hyvän ihmisen rakastavan aidosti jumalia ja jumalien puolestaan rakastavan hyviä ihmisiä. Jumalan perimmäinen olemus on järki, ja järki on keskeisin ihmisen muista eläimistä erottava ja hänet jumalaan liittävä tekijä. Järkeään vaaliva ihminen kohoaa siten lähemmäksi jumalia ja kauemmaksi muista eläimistä Ihmisen järjen täydellistymä on nähdä kosmos ikään kuin jumalan näkökulmasta - nähdä kaikki siinä oleva tarpeellisena, hyvänä ja oikeana. Tärkeää on myös ymmärtää oma osansa ja tehtävänsä kosmoksessa ja olla tähän tyytyväinen.

Tätä visiota ei saavuteta niinkään tieteellisen luonnontutkimuksen keinoin, vaan pikemminkin puhdistamalla mieli vääristä uskomuksista, jotka ovat inhimillisen kulttuurin painolastia ja saastaa.

Stoalaisuus tahtoo siis opettaa järki-ihmisiä kohottautumaan järjettömän luonnon yläpuolelle. Se tapahtuu ravistautumalla eroon turmeltuneen ihmisen vääristyneestä katsantokannasta.

JATKUU HUOMENNA!

:::::::::::::::::::::::::::::::::

- Sussiunakkoon! Voiko ihminen mennä sekaisin, jos saa liikaa tietoa stoalaisuudesta?
- Ei, en usko. Kosmisessa mittakaavassa asialla ei ole minkäänlaista merkitystä!