Elämä on Life. Elämä on Livet. Elämä on das Leben. Elämä on kenkkumaista.
Jokseenkin näin alkoi muuan nuoruudessani lukema pakina, olisiko mahdollisesti ollut Ollin kirjoittama?
Senecan potentiaalisesta huumorintajusta en tiedä mitään, mutta huumori on kyllä hyvä puskuri toiveiden ja todellisuuden väliin. Jo pienestä pitäen joudumme oppimaan läksyn, jonka mukaan emme pysty hallitsemaan tyydytyksemme lähteitä ja että tämä maailma ei mukaudu meidän haluihimme.
Jos et saa sitä, mitä haluat, kannattaa haluta sitä, mitä saa. Jos et pääse muurin läpi, kiipeä yli.
Senecan mukaan meidän ei pidä pahentaa todellisuuden järkähtämättömyyttä omilla reaktioillamme: kiukunpuuskilla, itsesäälillä, ahdistuksella, katkeruudella, närkästyksellä tai vainoharhaisuudella.
Stoalaiseen tapaan Seneca seuraa tyynesti ihmisten elämänmenoa. Hänen mukaansa elämässä on tärkeintä elää sopusoinnussa oman olemuksensa kanssa. Toki hän myöntää, että tällaisen ihanteen toteuttaminen tässä "madonsyömässä ja ylikultivoidussa maailmassa" on sangen työlästä. Tässä elämässä järki ja kohtuullisuus usein häviävät taistelun hillittömän vihan, julmuuden, eroottisen intohimon ja mustasukkaisuuden tunteita vastaan.
Silti tavoitteena on mielentyyneys:
"Tutkimme siis, miten ihmisen mieli voisi kulkea tietänsä tasaisesti ja suotuisasti, olisi itselleen suosiollinen, katselisi iloisena, mitä sillä on, ei sietäisi mitään tämän ilonsa keskeytystä, vaan säilyisi rauhallisessa tilassaan, koskaan siitä kohottautumatta tai alas painumatta. Näin syntyy mielentyyneys."
Olisi Seneca mahtanut olla haltioissaan (sitä kuitenkaan ulospäin näyttämättä), jos hän olisi päässyt testaamaan nykyisiä mielialalääkkeitämme. Nehän tekevät elämästä kuin Maamme-laulun: ei laaksoa, ei kukkulaa...
Seneca antaa suuren arvon ihmisen henkilökohtaisille moraalisille valinnoille. Suostuminen esim. vihaan ei ole pelkästään osoitus luonteenlaadusta, vaan se on päätös ja valinta, joka vaikuttaa ja rakentaa henkilön moraalista luonnetta:
"Viisasta... eivät masenna sellaiset seikat kuin ruumiillinen kipu ja heikkous tai ystävien ja lasten menetys sekä isänmaan onnettomuus sodan raivotessa. Tällaisten asioitten myönnän liiikuttavan viisasta; emmehän näet väitä hänen olevan kova kuin kivi tai rauta. Ei ole mitään hyvettä, joka ei tuntisi, että sen on vakaasti kärsittävä. Kuinka siis onkaan laita? Viisas ottaa vastaan iskuja, mutta ne saatuaan hän ne voittaa, parantaa ja sulkee haavat; pienempiä iskuja hän ei edes tunne eikä käytä niitä vastaan tavanomaista kykyään kestää vaikeuuksia, vaan joko ei ota niitä huomioon tai katsoo ne vain hymyn arvoisiksi".
Olisi mukava kuulla, mitä lukijat ovat tällaisesta ohjeesta mieltä?
Tällaistako onnellisen elämän pitäisi olla?
JATKUU HUOMENNA.
Seuraavalla kerralla pohdimme enemmän stoalaista tapaa kohdata kuolemaa.
PS: Tunnettu tyyneysrukous, joka laitetaan usein Reinhold Niebuhrin nimiin, voidaan nähdä hyvin stoalaisena:
»Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.»
torstai 30. heinäkuuta 2009
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 4: Senecan tylympi kohtalo
Espanjalaissyntyinen Lucius Annaus Seneca (n. 5 eKr.-65 jKr.) oli vaikutusvaltainen roomalainen valtiomies, jolla oli monipuolinen filosofinen sivistys. Kyse ei ollut mistään kiertelevästä tyhjätaskuisesta rääsyläisopettajasta, sillä Seneca keräsi itselleen valtavan omaisuuden viinitilallisena ja senaattorina. Hän oli läheisissä väleissä keisarilliseen hoviin, mutta joutui välillä epäsuosioon. Hän oli maanpaossa Korsikalla v. 41-48.
Seneca oli kaavaillut itselleen poliitikon uraa, mutta nuoruudesta meni kuusi tärkeää vuotta sairasteluun. Kyse oli mahdollisesti keuhkotaudista. Sairastelu johti hänet syvään masennukseen. Niinpä hänen myöhästynyt astumisensa politiikan pyörteisiin osui pahaksi onneksi yksiin keisari Caligulan valtaannousun kanssa.
Vielä Caligulan murhan jälkeenkin Senecan tulevaisuus oli epävarma, sillä keisarinna Messalina sai juonitteluillaan aikaiseksi filosofin joutumisen ensin epäsuosioon ja sitten maanpakoon. Kun mies vihdoin kutsuttiin takaisin Roomaan, hänelle sälytettiin pahin mahdollinen tehtävä: Senecan piti toimia Agrippinan 12-vuotiaan pojan Lucius Dornitius Ahenorbarbuksen kotiopettajana.
15 vuotta myöhemmin keisari Nerona tunnettu hallitsija kiitti entistä opettajaansa ja oppi-isäänsä määräämällä Senecan tekemään itsemurhan vaimonsa ja perheensä edessä. 28-vuotias Nero oli näet päässyt selville häntä vastaan suunnatusta salajuonesta ja janosi nyt vihansa vimmoissa kostoa.
Vaikka Senecan osuudesta salaliittoon ei ollutkaan todisteita, Nero antoi silti varmuuden vuoksi käskyn hänen kuolemastaan. Olihan julma hallitsija jo ehtinyt tapattaa niin äitinsä, vaimonsa kuin velipuolensakin. Nero oli saattanut myös joukon senaattoreita ja ritareita surman suuhun syöttämällä heidät krokotiileille ja leijonille. Leijonien eteen joutui siis muutakin väkeä kuin pelkästään kristittyjä.
Vainoharhainen hallitsija poltatti Rooman kaupungin, vaikka syyttikin palosta kristittyjä. Näky oli niin vaikuttava, että hän kyhäsi aiheesta ihan omatekemän biisin, jonka hän esitti itseään harpulla säestäen - niin, kenelle?
Miten Senaca sitten suhtautui omaan kuolemantuomioonsa? No, nimenomaan sillä kuuluisalla stoalaisella tyyneydellä! Saadessaan kuulla keisarin käskystä Senecan ystävät sen sijaan kalpenivat ja alkoivat valittaa, mutta filosofi itse (kertoo historioitsija Tacitus) säilytti mielenmalttinsa ja yritti estää ystäviensä kyyneleet ja valaa heihin rohkeutta näin sanoen:
"Minne heidän filosofiansa oli kadonnut, hän kysyi, ja järkähtämättömyys onnettomuuksien edessä, jota he niin monen vuoden ajan olivat toisissaan rohkaisset? Ei kai kukaan luullut, ettei Nero olisi julma! hän lisäsi. Murhattuaan äitinsä ja veljensä jäljelle jäi vain opettajan ja oppi-isän tappaminen."
Senecalle sana "filosofinen" merkitsi samaa kuin hillitty ja maltillinen asenne onnettomuuksien edessä. Alusta lähtien Seneca oli mieltänyt filosofian opiksi, jonka tehtävänä oli auttaa ihmisiä selvittämään omien pyrkimyksiensä ja todellisuuden välinen ristiriita.
Seneca kertoi myös, mihin perustui se, että hän jaksoi kestää koettelemukset:
"Olen elämäni velkaa (filosofialle) ja veloistani sitä kohtaan se on pienin."
JATKUU TAAS HUOMENNA. Seuraavalla kerralla tutustutaan lähemmin Senecan ajatteluun. Hänen teksteissään onkin paljon kaluttavaa...
Seneca oli kaavaillut itselleen poliitikon uraa, mutta nuoruudesta meni kuusi tärkeää vuotta sairasteluun. Kyse oli mahdollisesti keuhkotaudista. Sairastelu johti hänet syvään masennukseen. Niinpä hänen myöhästynyt astumisensa politiikan pyörteisiin osui pahaksi onneksi yksiin keisari Caligulan valtaannousun kanssa.
Vielä Caligulan murhan jälkeenkin Senecan tulevaisuus oli epävarma, sillä keisarinna Messalina sai juonitteluillaan aikaiseksi filosofin joutumisen ensin epäsuosioon ja sitten maanpakoon. Kun mies vihdoin kutsuttiin takaisin Roomaan, hänelle sälytettiin pahin mahdollinen tehtävä: Senecan piti toimia Agrippinan 12-vuotiaan pojan Lucius Dornitius Ahenorbarbuksen kotiopettajana.
15 vuotta myöhemmin keisari Nerona tunnettu hallitsija kiitti entistä opettajaansa ja oppi-isäänsä määräämällä Senecan tekemään itsemurhan vaimonsa ja perheensä edessä. 28-vuotias Nero oli näet päässyt selville häntä vastaan suunnatusta salajuonesta ja janosi nyt vihansa vimmoissa kostoa.
Vaikka Senecan osuudesta salaliittoon ei ollutkaan todisteita, Nero antoi silti varmuuden vuoksi käskyn hänen kuolemastaan. Olihan julma hallitsija jo ehtinyt tapattaa niin äitinsä, vaimonsa kuin velipuolensakin. Nero oli saattanut myös joukon senaattoreita ja ritareita surman suuhun syöttämällä heidät krokotiileille ja leijonille. Leijonien eteen joutui siis muutakin väkeä kuin pelkästään kristittyjä.
Vainoharhainen hallitsija poltatti Rooman kaupungin, vaikka syyttikin palosta kristittyjä. Näky oli niin vaikuttava, että hän kyhäsi aiheesta ihan omatekemän biisin, jonka hän esitti itseään harpulla säestäen - niin, kenelle?
Miten Senaca sitten suhtautui omaan kuolemantuomioonsa? No, nimenomaan sillä kuuluisalla stoalaisella tyyneydellä! Saadessaan kuulla keisarin käskystä Senecan ystävät sen sijaan kalpenivat ja alkoivat valittaa, mutta filosofi itse (kertoo historioitsija Tacitus) säilytti mielenmalttinsa ja yritti estää ystäviensä kyyneleet ja valaa heihin rohkeutta näin sanoen:
"Minne heidän filosofiansa oli kadonnut, hän kysyi, ja järkähtämättömyys onnettomuuksien edessä, jota he niin monen vuoden ajan olivat toisissaan rohkaisset? Ei kai kukaan luullut, ettei Nero olisi julma! hän lisäsi. Murhattuaan äitinsä ja veljensä jäljelle jäi vain opettajan ja oppi-isän tappaminen."
Senecalle sana "filosofinen" merkitsi samaa kuin hillitty ja maltillinen asenne onnettomuuksien edessä. Alusta lähtien Seneca oli mieltänyt filosofian opiksi, jonka tehtävänä oli auttaa ihmisiä selvittämään omien pyrkimyksiensä ja todellisuuden välinen ristiriita.
Seneca kertoi myös, mihin perustui se, että hän jaksoi kestää koettelemukset:
"Olen elämäni velkaa (filosofialle) ja veloistani sitä kohtaan se on pienin."
JATKUU TAAS HUOMENNA. Seuraavalla kerralla tutustutaan lähemmin Senecan ajatteluun. Hänen teksteissään onkin paljon kaluttavaa...
tiistai 28. heinäkuuta 2009
MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 3: Jeesusko tunteista vapaa?
Välillä tuntuu siltä, että oppi (peri)synnistä on kiinnostanut jumaluusoppineita kirkon historian aikana enemmän kuin armo konsanaan.
Kirkkoisiksi kutsutaan kristinuskon alkuvaiheen ensimmäisiä ja vaikutusvaltaisimpia teologeja ja kirjoittajia, jotka ovat luoneet pohjan koko kristinuskon teologialle, tietää kertoa Wikipedia ja jatkaa:
Kirkkoisät vaikuttivat aikana, jolloin kristillinen oppi, teologia ja elämä muotoutuivat voimakkaasti, toiselta vuosisadalta 500-luvulle. Tätä ajanjaksoa kutsutaan kirkkohistoriassa patristiseksi ajaksi heidän mukaansa (latinan sanasta patres, "isät").
Eilisessä bloggauksessani kerroin, miten stoalainen tunneteoria ei aikanaan herättänyt kovinkaan kummoista vastakaikua filosofipiireissä. Aleksandrian teologit sen sijaan ymppäsivät maailmaan välinpitämättömästi suhtautumisen omaan ajatteluunsa näin: Armo jumalallistaa sielun tekemällä sen osalliseksi jumalallisesta rakkaudesta. Tällaisella sielulla ei tietenkään ole mitään käyttöä luonnollisille tunteille. Armon aikaansaama agape-rakkaus ei tunteista vapautuneessa sielussa ole luonnollinen tunne, vaan yliluonnollinen laatumääre.
(Anteeksi vain, mutta tuntuu vähän liian virkamiesmäiseltä tilaustyöltä tuo jumalallistumisaate erilaisine välivaiheineen. Miten se muka pistettäisiin harjoitukseen? Mystisen yhteyden kokemusta ja sen vaikutuksia on toki voitava kuvata emotionaalisin termein. Tai sitten pitää olla kokemastaan hiljaa, vaieta.)
Palataksemme taas kirkkoisiin: Origenes (n. 185–254)soveltaa stoalaista teoriaa esitunteista seuraavasti:
1) Jeesus Getsemanessa. Vaikka ajatus kärsimyksestä ja kuolemasta liikuttaa Jeesuksen inhimillistä sielua, kysymyksessä ei kuitenkaan ollut pelko tai suru varsinaisena tunteena, vaan niiden esiaste. Se erosi varsinaisista tunteista siinä, että ajatukseen ei liittynyt hyväksyntää. Tunteista vapaana Jeesus olisi pitänyt hyvänä vain Jumalan tahtoa ja pahana sille vastakkaisia asioita.
(Niin, onhan tämä toki taas vallan järkeen käypää ajattelua, mutta eikö se typistä, suorastaan vesitä Jeesuksen elämäntyötä? Olen ymmärtänyt, että stoalaiselle tyyneydelle on käyttöä ennen muuta hengenvaarallisissa extreme-tilanteissa. Järkikulta on rajallinen työkalu. Ei se voi käsittää Jeesuksen kaksinaista luontoa: 100%:nen ihminen, 100%:nen Jumala.)
Annetaan Origeneen yrittää vielä toisen kerran soveltaa esitunteita koskevaa teoriaa:
2) Synnilliset kiusaukset. Origeneen mukaan ihmiset ovat erittäin taipuvaisia synnillisiin tunteisiin ja tekoihin, ja myös hengelliseen täydellisyyteen pyrkivien mieleen tulee helposti vietteleviä ajatuksia. Nämä eivät sellaisenaan ole ristiriidassa maallisista tunteista vapautumisen kanssa, koska ajatus ei vielä ole arvostelma siten, että ihminen vapaaehtoisesti pitäisi kiellettyä asiaa hyvänä. Spontaanit huonot ajatukset eivät sellaisenaan ole syntejä, jos ihminen pyrkii niistä välittömästi eroon. Ajatuksista pääsee eroon ajattelemalla jotakin muuta, esimerkiksi Kristuksen kärsimyksiä. Askeettinen elämäntapa vähentää myös huonojen ajatusten kohoamista mieleen.
Miksi aina vain kärsivä Kristus? Miksi emme yhtä lailla voisi alttaritaulusta katsella säteilevää ylösnoussutta Vapahtajaa?
Missä tällaista ajattelua ovat myöhemmin tulleet meitä vastaan? Aivan niin: Erämaaisien opetuksissa, zeniläisyydessä ja länsimaisessa luostarihurskaudessa. Luther, entinen munkki, puhui kokemuksen syvällä rintaäänellä todetessaan, että et voi estää erilaisia ajatuksia tulemasta päähäsi, mutta sinun ei pidä antaa niiden tehdä pesäänsä pääsi päälle.
Kirkkoisä Augustinus (354 –430) näki unensa ja nälkänsä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän piti stoalaista "tunteettomuutta" sekä epärealistisena että moraalisesti vahingollisena (Hyvä, Origenes!). Augustinuksen käsitys mielen synnillisistä liikkeistä muistuttaa Origeneen näkemystä:
Sielun turmeltuminen tuottaa jatkuvasti eriasteisia liikkeitä kohti huonoja toimintoja. Nämä ovat merkkejä perisynnistä, mutta niitä ei lasketa uusiksi lisäsynneiksi, mikäli hallitseva tahto välittömästi nujertaa ne. Huonoista haluista tulee syntejä tahdon suostuessa niihin.
Ihminen voi säilyttää mielessään miellyttävän synnillisen ajatuksen (kuin käärmettä povellaan) ilman aikomusta toimia sen mukaisesti tai yrittämättä tukahduttaa sitä. Tämä synti ei ole yhtä merkittävä kuin sen, joka päättää toimia huonon sielunliikkeen mukaisesti.
Augustinuksen mukaan halu muuttuu toiminnaksi prosessissa, johon kuuluvat
1) ehdotus (lat. suggestio)= konkreettinen haluamismahdollisuutta koskeva tietoisuuden syntyminen sielussa
2) mielihyvä (lat. delectatio) = halun ensiaste
3) suostumus (lat. consentio) = joko mielihyvän tuottavan synnillisen ajatuksen hyväksyminen tai toimintasuosituksen hyväksymistä.
Kertokaahan, hyvät lukijat, onko teidän mielestänne vaivan arvoista meikäläisen käyttää jäljellä olevia kesälomapäiviään tutkimalla stoalaisuutta? Siis: Onko kyseessä järkevä toiminta vai kenties samantekevä puuhastelu?
JATKUU joka tapauksessa HUOMENNAKIN.
Käydään silloin joukolla Senecan kimppuun...
Kirkkoisiksi kutsutaan kristinuskon alkuvaiheen ensimmäisiä ja vaikutusvaltaisimpia teologeja ja kirjoittajia, jotka ovat luoneet pohjan koko kristinuskon teologialle, tietää kertoa Wikipedia ja jatkaa:
Kirkkoisät vaikuttivat aikana, jolloin kristillinen oppi, teologia ja elämä muotoutuivat voimakkaasti, toiselta vuosisadalta 500-luvulle. Tätä ajanjaksoa kutsutaan kirkkohistoriassa patristiseksi ajaksi heidän mukaansa (latinan sanasta patres, "isät").
Eilisessä bloggauksessani kerroin, miten stoalainen tunneteoria ei aikanaan herättänyt kovinkaan kummoista vastakaikua filosofipiireissä. Aleksandrian teologit sen sijaan ymppäsivät maailmaan välinpitämättömästi suhtautumisen omaan ajatteluunsa näin: Armo jumalallistaa sielun tekemällä sen osalliseksi jumalallisesta rakkaudesta. Tällaisella sielulla ei tietenkään ole mitään käyttöä luonnollisille tunteille. Armon aikaansaama agape-rakkaus ei tunteista vapautuneessa sielussa ole luonnollinen tunne, vaan yliluonnollinen laatumääre.
(Anteeksi vain, mutta tuntuu vähän liian virkamiesmäiseltä tilaustyöltä tuo jumalallistumisaate erilaisine välivaiheineen. Miten se muka pistettäisiin harjoitukseen? Mystisen yhteyden kokemusta ja sen vaikutuksia on toki voitava kuvata emotionaalisin termein. Tai sitten pitää olla kokemastaan hiljaa, vaieta.)
Palataksemme taas kirkkoisiin: Origenes (n. 185–254)soveltaa stoalaista teoriaa esitunteista seuraavasti:
1) Jeesus Getsemanessa. Vaikka ajatus kärsimyksestä ja kuolemasta liikuttaa Jeesuksen inhimillistä sielua, kysymyksessä ei kuitenkaan ollut pelko tai suru varsinaisena tunteena, vaan niiden esiaste. Se erosi varsinaisista tunteista siinä, että ajatukseen ei liittynyt hyväksyntää. Tunteista vapaana Jeesus olisi pitänyt hyvänä vain Jumalan tahtoa ja pahana sille vastakkaisia asioita.
(Niin, onhan tämä toki taas vallan järkeen käypää ajattelua, mutta eikö se typistä, suorastaan vesitä Jeesuksen elämäntyötä? Olen ymmärtänyt, että stoalaiselle tyyneydelle on käyttöä ennen muuta hengenvaarallisissa extreme-tilanteissa. Järkikulta on rajallinen työkalu. Ei se voi käsittää Jeesuksen kaksinaista luontoa: 100%:nen ihminen, 100%:nen Jumala.)
Annetaan Origeneen yrittää vielä toisen kerran soveltaa esitunteita koskevaa teoriaa:
2) Synnilliset kiusaukset. Origeneen mukaan ihmiset ovat erittäin taipuvaisia synnillisiin tunteisiin ja tekoihin, ja myös hengelliseen täydellisyyteen pyrkivien mieleen tulee helposti vietteleviä ajatuksia. Nämä eivät sellaisenaan ole ristiriidassa maallisista tunteista vapautumisen kanssa, koska ajatus ei vielä ole arvostelma siten, että ihminen vapaaehtoisesti pitäisi kiellettyä asiaa hyvänä. Spontaanit huonot ajatukset eivät sellaisenaan ole syntejä, jos ihminen pyrkii niistä välittömästi eroon. Ajatuksista pääsee eroon ajattelemalla jotakin muuta, esimerkiksi Kristuksen kärsimyksiä. Askeettinen elämäntapa vähentää myös huonojen ajatusten kohoamista mieleen.
Miksi aina vain kärsivä Kristus? Miksi emme yhtä lailla voisi alttaritaulusta katsella säteilevää ylösnoussutta Vapahtajaa?
Missä tällaista ajattelua ovat myöhemmin tulleet meitä vastaan? Aivan niin: Erämaaisien opetuksissa, zeniläisyydessä ja länsimaisessa luostarihurskaudessa. Luther, entinen munkki, puhui kokemuksen syvällä rintaäänellä todetessaan, että et voi estää erilaisia ajatuksia tulemasta päähäsi, mutta sinun ei pidä antaa niiden tehdä pesäänsä pääsi päälle.
Kirkkoisä Augustinus (354 –430) näki unensa ja nälkänsä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän piti stoalaista "tunteettomuutta" sekä epärealistisena että moraalisesti vahingollisena (Hyvä, Origenes!). Augustinuksen käsitys mielen synnillisistä liikkeistä muistuttaa Origeneen näkemystä:
Sielun turmeltuminen tuottaa jatkuvasti eriasteisia liikkeitä kohti huonoja toimintoja. Nämä ovat merkkejä perisynnistä, mutta niitä ei lasketa uusiksi lisäsynneiksi, mikäli hallitseva tahto välittömästi nujertaa ne. Huonoista haluista tulee syntejä tahdon suostuessa niihin.
Ihminen voi säilyttää mielessään miellyttävän synnillisen ajatuksen (kuin käärmettä povellaan) ilman aikomusta toimia sen mukaisesti tai yrittämättä tukahduttaa sitä. Tämä synti ei ole yhtä merkittävä kuin sen, joka päättää toimia huonon sielunliikkeen mukaisesti.
Augustinuksen mukaan halu muuttuu toiminnaksi prosessissa, johon kuuluvat
1) ehdotus (lat. suggestio)= konkreettinen haluamismahdollisuutta koskeva tietoisuuden syntyminen sielussa
2) mielihyvä (lat. delectatio) = halun ensiaste
3) suostumus (lat. consentio) = joko mielihyvän tuottavan synnillisen ajatuksen hyväksyminen tai toimintasuosituksen hyväksymistä.
Kertokaahan, hyvät lukijat, onko teidän mielestänne vaivan arvoista meikäläisen käyttää jäljellä olevia kesälomapäiviään tutkimalla stoalaisuutta? Siis: Onko kyseessä järkevä toiminta vai kenties samantekevä puuhastelu?
JATKUU joka tapauksessa HUOMENNAKIN.
Käydään silloin joukolla Senecan kimppuun...
MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 2: Tunteettomuutta ja apatiaako?
Hei, Osku. Olet oikeassa käyttäessäsi stoalaisuudesta nimitystä "tunteeton" filosofia. Tämä pokanpito tilanteessa kuin tilanteessa on kenties liikkeen tunnetuin opinkappale. Arkikielessähän stoalaisuudella tarkoitetaan usein henkilöä, joka kykenee hillitsemään tunteensa tai jolla ei näyttäisi olevan tunteita lainkaan.
Stoalaisen systeemin mukaan tunteitten pääluokat ovat
a) pelko
b) halu
c) tuska ja
d) nautinto.
Koska tunteitten (tai pikemminkin tunteiden taustalla olevien väärien uskomusten) katsottiin olevan suurin yksilön mielenrauhaa uhkaava tekijä, tunteettomuus oli merkittävin stoalaisten opettama elämänhallinnan keino. Tunnettu on Epiktetoksen sana: "Ihmisiä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä".
Esimerkiksi häpeä on stoalaisten mukaan yksi pelon keskeinen alalaji: se näet määriteltiin peloksi maineen menettämisestä.
Muitten filosofisten perinteitten kannattajat eivät juuri hurraata huudelleet stoalaiselle tunneteorialle. Tunteitten analyysiä pelkästään arvostelmina pidettiin virheellisenä samoin kuin siihen liittyvää ajatusta tunteitten tahdonalaisuudesta. Vapautumista tunteista pidettiin epärealistisena tavoitteena filosofiselle terapialle. (Nykyinen kognitiivinen terapiasuuntaus on kuitenkin paljon velkaa stoalaiselle näkökulmanvaihtamisen taidolle.) Kyseistä asennetta pidettiin myös moraalisesti ei-toivottavana vieraantumisena inhimillisistä kanssakäymisen kuvioista.
Stoalaista apaattisuusihannetta mollattiin usein sanomalla, etteivät stoalaiset filosofit näyttäneet itsekään käyttäytyvän niin tyynesti kuin heidän teoriansa edellytti. Teoriaa piti siis vähän rukata Epiktetoksen esittämään suuntaan: "Kauheat näkymät voivat häiritä viisasta, mutta hän ei hyväksy niitä koskevaa mieleen muodostuvaa alustavaa arviota eikä siten näe niissä aihetta pelkoon". Kyse on siis eräänlaisesta esitunteesta. (Palataan aiheeseen huomenna, kun puhutaan siitä, miten aleksandrialainen teologia oppi stoalaisuudesta.)
Papinkoulussa opin, että evankeliumia ei voinut missään tyhjiössä julistaa. Jotta kuulijat voisivat jotenkin ymmärtää kristinuskon pointin, julistajien piti käyttää ympäröivän maailman kieltä. Keisarien ajan Roomassa stoalaisuus oli suorastaan valtafilosofia. Evankeliuminsa viimeisenä kirjoittanut Johannes käyttää filosofista kieltä kuvatessaan, että Aluss oli Sana (logos). Stoalainen ylijumala logos on abstrakti prinsiippi, mutta siihen jäi tilaa myös omakohtaiselle jumalasuhteelle ja jopa mystiikalle:
Stoalaiset kuvaavat hyvän ihmisen rakastavan aidosti jumalia ja jumalien puolestaan rakastavan hyviä ihmisiä. Jumalan perimmäinen olemus on järki, ja järki on keskeisin ihmisen muista eläimistä erottava ja hänet jumalaan liittävä tekijä. Järkeään vaaliva ihminen kohoaa siten lähemmäksi jumalia ja kauemmaksi muista eläimistä Ihmisen järjen täydellistymä on nähdä kosmos ikään kuin jumalan näkökulmasta - nähdä kaikki siinä oleva tarpeellisena, hyvänä ja oikeana. Tärkeää on myös ymmärtää oma osansa ja tehtävänsä kosmoksessa ja olla tähän tyytyväinen.
Tätä visiota ei saavuteta niinkään tieteellisen luonnontutkimuksen keinoin, vaan pikemminkin puhdistamalla mieli vääristä uskomuksista, jotka ovat inhimillisen kulttuurin painolastia ja saastaa.
Stoalaisuus tahtoo siis opettaa järki-ihmisiä kohottautumaan järjettömän luonnon yläpuolelle. Se tapahtuu ravistautumalla eroon turmeltuneen ihmisen vääristyneestä katsantokannasta.
JATKUU HUOMENNA!
:::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Voiko ihminen mennä sekaisin, jos saa liikaa tietoa stoalaisuudesta?
- Ei, en usko. Kosmisessa mittakaavassa asialla ei ole minkäänlaista merkitystä!
Stoalaisen systeemin mukaan tunteitten pääluokat ovat
a) pelko
b) halu
c) tuska ja
d) nautinto.
Koska tunteitten (tai pikemminkin tunteiden taustalla olevien väärien uskomusten) katsottiin olevan suurin yksilön mielenrauhaa uhkaava tekijä, tunteettomuus oli merkittävin stoalaisten opettama elämänhallinnan keino. Tunnettu on Epiktetoksen sana: "Ihmisiä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä".
Esimerkiksi häpeä on stoalaisten mukaan yksi pelon keskeinen alalaji: se näet määriteltiin peloksi maineen menettämisestä.
Muitten filosofisten perinteitten kannattajat eivät juuri hurraata huudelleet stoalaiselle tunneteorialle. Tunteitten analyysiä pelkästään arvostelmina pidettiin virheellisenä samoin kuin siihen liittyvää ajatusta tunteitten tahdonalaisuudesta. Vapautumista tunteista pidettiin epärealistisena tavoitteena filosofiselle terapialle. (Nykyinen kognitiivinen terapiasuuntaus on kuitenkin paljon velkaa stoalaiselle näkökulmanvaihtamisen taidolle.) Kyseistä asennetta pidettiin myös moraalisesti ei-toivottavana vieraantumisena inhimillisistä kanssakäymisen kuvioista.
Stoalaista apaattisuusihannetta mollattiin usein sanomalla, etteivät stoalaiset filosofit näyttäneet itsekään käyttäytyvän niin tyynesti kuin heidän teoriansa edellytti. Teoriaa piti siis vähän rukata Epiktetoksen esittämään suuntaan: "Kauheat näkymät voivat häiritä viisasta, mutta hän ei hyväksy niitä koskevaa mieleen muodostuvaa alustavaa arviota eikä siten näe niissä aihetta pelkoon". Kyse on siis eräänlaisesta esitunteesta. (Palataan aiheeseen huomenna, kun puhutaan siitä, miten aleksandrialainen teologia oppi stoalaisuudesta.)
Papinkoulussa opin, että evankeliumia ei voinut missään tyhjiössä julistaa. Jotta kuulijat voisivat jotenkin ymmärtää kristinuskon pointin, julistajien piti käyttää ympäröivän maailman kieltä. Keisarien ajan Roomassa stoalaisuus oli suorastaan valtafilosofia. Evankeliuminsa viimeisenä kirjoittanut Johannes käyttää filosofista kieltä kuvatessaan, että Aluss oli Sana (logos). Stoalainen ylijumala logos on abstrakti prinsiippi, mutta siihen jäi tilaa myös omakohtaiselle jumalasuhteelle ja jopa mystiikalle:
Stoalaiset kuvaavat hyvän ihmisen rakastavan aidosti jumalia ja jumalien puolestaan rakastavan hyviä ihmisiä. Jumalan perimmäinen olemus on järki, ja järki on keskeisin ihmisen muista eläimistä erottava ja hänet jumalaan liittävä tekijä. Järkeään vaaliva ihminen kohoaa siten lähemmäksi jumalia ja kauemmaksi muista eläimistä Ihmisen järjen täydellistymä on nähdä kosmos ikään kuin jumalan näkökulmasta - nähdä kaikki siinä oleva tarpeellisena, hyvänä ja oikeana. Tärkeää on myös ymmärtää oma osansa ja tehtävänsä kosmoksessa ja olla tähän tyytyväinen.
Tätä visiota ei saavuteta niinkään tieteellisen luonnontutkimuksen keinoin, vaan pikemminkin puhdistamalla mieli vääristä uskomuksista, jotka ovat inhimillisen kulttuurin painolastia ja saastaa.
Stoalaisuus tahtoo siis opettaa järki-ihmisiä kohottautumaan järjettömän luonnon yläpuolelle. Se tapahtuu ravistautumalla eroon turmeltuneen ihmisen vääristyneestä katsantokannasta.
JATKUU HUOMENNA!
:::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Voiko ihminen mennä sekaisin, jos saa liikaa tietoa stoalaisuudesta?
- Ei, en usko. Kosmisessa mittakaavassa asialla ei ole minkäänlaista merkitystä!
maanantai 27. heinäkuuta 2009
MITÄ STOALAISEN TYYNEYDEN TAKANA? Osa 1: Samantekevääkö?
Papinkoulussa istuessani sain harmikseni aivan vääränlaisen kuvan stoalaisuudesta. Voimakkaimmin mieleeni jäi ajatus itsemurhan hyväksymisestä: Toki omasta ruumiistaan saa lähteä niin kuin savua täynnä olevasta talosta.
Siis mitä???
Kun olin tuolloin vielä nuori ja kiihkeä ja kun järki ja tukkakin vielä olivat samassa päässä, niin raivostuin suunnattomasti tuosta sitaatista. Se löi molemmille korville kaikkea sitä, mitä minä tuolloin pidin elämän kunnioittamisena: Itsemurha ei olisi missään olosuhteissa viisas ratkaisu, ei tekijälle itselleen eikä häntä suremaan jääville.
Niinpä stoalaisuuteen tutustuminen aatesuuntana jäi käytännöllisesti katsoen väliin. Sinänsä huonompi juttu.
1900-luvun lopulla (huh, kun tuntuu historialliselta!) kiinnostuin zeniläisyydestä, tuosta mainiosta mielenhallintajärjestelmästä. Harmi vain, että hyvästä systeemistä puuttui Jumala ja ihmiseltä sielu. No, kaikkeahan ei tietenkään aina saa yhdessä paketissa...
Monissa zeniläisyyttä käsittelevissä kirjoissa zeniläisinä sanontoina lueteltiin paljon myös länsimaisia mietelmiä, mm. stoalaisia. Kuluvan vuosikymmenen alussa tutkin zeniä tarkasti. Nyt, vuosikymmenen lopulla, lähestyn samaista mielenrauha-asiaa toiselta kantilta, stoalaisittain.
Näyttää vähän siltä, että olen onnellisimmillani juuri silloin, kun minulla on jotakin jännää tutkittavaa. Ero edelliseen projektiin on vain siinä, että lähestyn nyt käsillä olevaa tehtävänasettelua ikään kuin reaaliajassa, blogaten. Hauskaa on myös se, että "tutkimussuunnitelmani" pysyy koko ajan avoimena ja muutoksenalaisena, riippuen siitä, miten innokkaasti opponentit (siis te, hyvät lukijat), tulette juoneen mukaan. "Toivossa on hyvä elää", kuten eräs entinen lapamatofilosofi loihe lausumahan, mursi suuta, väänti päätä.
Siispä asiaan:
SAMANTEKEVÄÄ!
Stoalaisuus syntyi Ateenassa n.300 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Stoalaisuuden perustajana pidetään filosofi Xenonia, joka kuoli v. 261 eKr. oman käden kautta. Voi olla, että juuri Xenonilta on peräisin tuo kammoamani ajatus itsemurhasta pakotienä. Ainakin se sopisi kuvaan, Xenon näet tukehdutti itsensä saatuaan onnettomuudessa vakavia vammoja. Filosofi haudattiin julkisin varoin ja juhlavin menoin Kerameikoksen kukkulalle. Hautajaisissa luettiin myös julistus, jonka mukaan Zenon oli auttanut luokseen tulleita hyveeseen ja viisauteen sekä tehnyt elämästään ja opetuksistaan esimerkin muille.
Stoalainen etiikka pohjasi näkemyksiin, että hyve on onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto, että hyvettä lukuun ottamatta mikään ei ole varsinaisesti hyvää ja että tunteet ovat aina pahasta. Stoalaisen etiikan ihanneihminen, hyveellinen viisas, on täysin vailla tunteita ja hallitsee itsensä täydellisesti kaikissa tilanteissa. (Lukijat: poistakaa aseestanne varmistin jo tässä vaiheessa!)
Vaikka stoalainen viisas pitää ulkoista maailmaa omalle onnellisuudelleen samantekevänä, hän ei suhtaudu siihen passiivisesti. Viisas toimii maailmassa tarmokkaasti tavoitellen hyveellisesti tavoittelemisen arvoista ja välttäen vältettävää, vaikka niiden lopullinen saavuttaminen ja välttäminen onkin moraalisesti loppujen lopuksi - samantekevää!
Näinköhän on?
JATKUU HUOMENNA...
Olisin iloinen, jos lukijat viipymättä pistäisivät lusikkansa tähän soppaan.
Olisi kliffaa viisastella yhdessä, pohtia asioita eri näkökulmista. Tehdä yhdessä oivalluksia. Vertailla yhtäläisyyksiä kristinuskoon.
Koska emme ole (ainakaan vielä) stoalaisia, emme sano, että loppujen lopuksi tällainenkin peitsentaittokin kera läpänheiton on ihan samantekevää...)
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Ei kai itsensä tappamisesta sentään tehdä mitään muoti-ilmiötä?
- Ei, en usko. Ajat ja tavat ovat toki hurjasti muuttuneet. Emmehän me oikein voi tajuta sitäkään, että muinaisessa Hellaassa lasten heitteillejättökin oli ihan OK. Vasta kristinusko toi tolkkua asiaan, kun tuli mies, joka julisti Taivaan valtakunnan kuuluvan lastenkaltaisille...
Siis mitä???
Kun olin tuolloin vielä nuori ja kiihkeä ja kun järki ja tukkakin vielä olivat samassa päässä, niin raivostuin suunnattomasti tuosta sitaatista. Se löi molemmille korville kaikkea sitä, mitä minä tuolloin pidin elämän kunnioittamisena: Itsemurha ei olisi missään olosuhteissa viisas ratkaisu, ei tekijälle itselleen eikä häntä suremaan jääville.
Niinpä stoalaisuuteen tutustuminen aatesuuntana jäi käytännöllisesti katsoen väliin. Sinänsä huonompi juttu.
1900-luvun lopulla (huh, kun tuntuu historialliselta!) kiinnostuin zeniläisyydestä, tuosta mainiosta mielenhallintajärjestelmästä. Harmi vain, että hyvästä systeemistä puuttui Jumala ja ihmiseltä sielu. No, kaikkeahan ei tietenkään aina saa yhdessä paketissa...
Monissa zeniläisyyttä käsittelevissä kirjoissa zeniläisinä sanontoina lueteltiin paljon myös länsimaisia mietelmiä, mm. stoalaisia. Kuluvan vuosikymmenen alussa tutkin zeniä tarkasti. Nyt, vuosikymmenen lopulla, lähestyn samaista mielenrauha-asiaa toiselta kantilta, stoalaisittain.
Näyttää vähän siltä, että olen onnellisimmillani juuri silloin, kun minulla on jotakin jännää tutkittavaa. Ero edelliseen projektiin on vain siinä, että lähestyn nyt käsillä olevaa tehtävänasettelua ikään kuin reaaliajassa, blogaten. Hauskaa on myös se, että "tutkimussuunnitelmani" pysyy koko ajan avoimena ja muutoksenalaisena, riippuen siitä, miten innokkaasti opponentit (siis te, hyvät lukijat), tulette juoneen mukaan. "Toivossa on hyvä elää", kuten eräs entinen lapamatofilosofi loihe lausumahan, mursi suuta, väänti päätä.
Siispä asiaan:
SAMANTEKEVÄÄ!
Stoalaisuus syntyi Ateenassa n.300 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Stoalaisuuden perustajana pidetään filosofi Xenonia, joka kuoli v. 261 eKr. oman käden kautta. Voi olla, että juuri Xenonilta on peräisin tuo kammoamani ajatus itsemurhasta pakotienä. Ainakin se sopisi kuvaan, Xenon näet tukehdutti itsensä saatuaan onnettomuudessa vakavia vammoja. Filosofi haudattiin julkisin varoin ja juhlavin menoin Kerameikoksen kukkulalle. Hautajaisissa luettiin myös julistus, jonka mukaan Zenon oli auttanut luokseen tulleita hyveeseen ja viisauteen sekä tehnyt elämästään ja opetuksistaan esimerkin muille.
Stoalainen etiikka pohjasi näkemyksiin, että hyve on onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto, että hyvettä lukuun ottamatta mikään ei ole varsinaisesti hyvää ja että tunteet ovat aina pahasta. Stoalaisen etiikan ihanneihminen, hyveellinen viisas, on täysin vailla tunteita ja hallitsee itsensä täydellisesti kaikissa tilanteissa. (Lukijat: poistakaa aseestanne varmistin jo tässä vaiheessa!)
Vaikka stoalainen viisas pitää ulkoista maailmaa omalle onnellisuudelleen samantekevänä, hän ei suhtaudu siihen passiivisesti. Viisas toimii maailmassa tarmokkaasti tavoitellen hyveellisesti tavoittelemisen arvoista ja välttäen vältettävää, vaikka niiden lopullinen saavuttaminen ja välttäminen onkin moraalisesti loppujen lopuksi - samantekevää!
Näinköhän on?
JATKUU HUOMENNA...
Olisin iloinen, jos lukijat viipymättä pistäisivät lusikkansa tähän soppaan.
Olisi kliffaa viisastella yhdessä, pohtia asioita eri näkökulmista. Tehdä yhdessä oivalluksia. Vertailla yhtäläisyyksiä kristinuskoon.
Koska emme ole (ainakaan vielä) stoalaisia, emme sano, että loppujen lopuksi tällainenkin peitsentaittokin kera läpänheiton on ihan samantekevää...)
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Ei kai itsensä tappamisesta sentään tehdä mitään muoti-ilmiötä?
- Ei, en usko. Ajat ja tavat ovat toki hurjasti muuttuneet. Emmehän me oikein voi tajuta sitäkään, että muinaisessa Hellaassa lasten heitteillejättökin oli ihan OK. Vasta kristinusko toi tolkkua asiaan, kun tuli mies, joka julisti Taivaan valtakunnan kuuluvan lastenkaltaisille...
torstai 23. heinäkuuta 2009
USKONPUHDISTAJAN KOKKAPUHEITTEN SYVIN OLEMUS?
Kokkapuheen synonyymeja ovat kompa, pila, sukkeluus ja vitsi.
Lutherin kokkapuheet olivat usein yhtä kuin kakkapuheita.
Martti-tohtori liittyi rahvaanomaisilla sutkauksillaan kummalliseen pilapuheperinteeseen, jonka ansiosta hän jo elinaikanaan onnistui pudottamaan pyhimyksen sädekehän päänsä päältä.
Luther halusi Raamatun kuluvan kansan känsäisissä kourissa. Miten hän olisi saanut tässä jengissä asiansa perille yliopistoteologian sanakääntein? Kansahan ei aiemmin olisi ymmärtänyt latinankielisestä katolisesta messustakaan tuon taivaallista, ellei kirkkojen seiniin ja kattoon olisi maalattu kaikenlaisia raamatullisia
aiheita, kuvia viimeisestä tuomiosta, helvetistä ja silleen...
Tai sitten kansa kuuli ja ymmärsi väärin. Ehtoollisleipäastiaa nostavan papin se kuuli lausuvan taianomaiset sanat: Hokkuspokkus!
Elämänsä loppupuolella Luhter toivoi, että suurin osa hänen kirjallisesta tuotannostaan olisi hävitetty. Ei hän kuitenkaan niitä kakkapuheita tainnut katua, kahdestakaan syystä:
Kuoleva Luther kuvaili maailmaa isoksi ahteriksi, takapuoleksi eli pyllyksi, joka pian ulkoistaisi hänet kakkapökäleen tavoin täältä pois. Samanhan oli paskapaavi (ilmaus Lutherin) tehnyt jo aiemmin bullauttamalla
uskonpuhdistajan kirkosta veks.
Yleisesti tiedetty tosiasia oli, että Lutherilla oli sangen heikko vatsa. Sen vuoksi hän joutui viettämään paljon aikaa vessassa istuen. No, mikäs sen rauhallisempi paikka fundeeraamiselle! Luther työskenteli Wittenbergin Mustan luostarin tornihuoneessa, jonka yhteydessä oli vessa. Todennäköisesti juuri täällä ns. hiljaisessa huoneessa Luther sai kuuluisan Ahaa-elämyksensä (vanhurskas on elävä uskosta).
Huumorimiehenä tunnettu Luther vertaa ilosanoman tuomaa helpotusta hotelli Helpotuksessa koettavaan armahdukseen. Molemmissahan on kyse taakasta eroon pääsemisestä. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin synnin vertauskuvaksi paska käy mitä mainioimmin.
VAROITUS! Jos tähänastinen teksti on tuntunut karvaalta kalkilta, niin lukijan on ihan oman mielenrauhansa nimissä parasta lopettaa tähän. Sillä pahempaa on tulossa...
Keskiajalla keski-Euroopassa oli paikoin tapana, että kun varsinainen pääsiäismessu oli ohitse, pappi alkoi lasketella saarnastuolista seurakunnan riemuksi hupaisia pilapuheita ja joskus säädyllisyyden rajat rikkovia kokkapuheita. Näissä pilasaarnoissa esitettiin sekä vakiintunutta parodista perinnettä että papille kulloinkin mieleen juolahtaneita piloja. Jutut olivat monasti kaksimielisyyksineen sellaista luokkaa, että tutkijat eivät kehdanneet niitä edes tallentaa.
Kaiken kaikkiaan myöhemmille ajoille säilyneet keskiaikaiset pilasaarnat ja evankeliumiparodiat ovat olleet herkullinen ja häkellyttävä tutkimuskohde. Kyseisen (kyseenalaisen!) keskiaikaisen parodiaperinteen hengessä Aleksis Kivikin muuten pisti Seitsemän veljeksen Laurin saarnaamaan Hiidenkivellä. Ensiksi mainituista tolkuttomuuksista en tiedä, mutta jälkimmäisessä alkoholilla oli osuutta asiaan...
Miten mahtaisivat kirkossakävijät tätä nykyä tuumia moisista pilasaarnoista ja evankeliumiparodioista? Pitäisikö vain ihan pokkana kokeilla...?
Vaikka toisaalta: Ehkä juuri tällainen pilkka käy papin omaan nilkkaan. Missä on kirjoitettu, että papin pitäisi itse rampauttaa sanomansa ja ikään kuin sihtailemalla ja ampuilemalla väärään maaliin eli omaan jalkaansa?
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon, millaisia puheita isolla miehellä, ja vielä uskonpuhdistajalla, muka. Saippualla minä olisin tuollaisen tohtorin suun pessyt! Mahtaisikohan mistään löytyä kirkkokuntaa, jossa puhutaan VAIN JA AINOASTAAN kaunistelevasti ja VAIN kauniista asioista?
- Ei, enpä usko! Nämä vessajututhan ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Ei niitä kannata hävetä tai surra, kun ei kerran vaihtoehtojakaan ole. Ilmoittihan lasten rakastama Markus-setäkin aikoinaan ihan radiossa, minne hän satutunnin jälkeen menee...
Lutherin kokkapuheet olivat usein yhtä kuin kakkapuheita.
Martti-tohtori liittyi rahvaanomaisilla sutkauksillaan kummalliseen pilapuheperinteeseen, jonka ansiosta hän jo elinaikanaan onnistui pudottamaan pyhimyksen sädekehän päänsä päältä.
Luther halusi Raamatun kuluvan kansan känsäisissä kourissa. Miten hän olisi saanut tässä jengissä asiansa perille yliopistoteologian sanakääntein? Kansahan ei aiemmin olisi ymmärtänyt latinankielisestä katolisesta messustakaan tuon taivaallista, ellei kirkkojen seiniin ja kattoon olisi maalattu kaikenlaisia raamatullisia
aiheita, kuvia viimeisestä tuomiosta, helvetistä ja silleen...
Tai sitten kansa kuuli ja ymmärsi väärin. Ehtoollisleipäastiaa nostavan papin se kuuli lausuvan taianomaiset sanat: Hokkuspokkus!
Elämänsä loppupuolella Luhter toivoi, että suurin osa hänen kirjallisesta tuotannostaan olisi hävitetty. Ei hän kuitenkaan niitä kakkapuheita tainnut katua, kahdestakaan syystä:
Kuoleva Luther kuvaili maailmaa isoksi ahteriksi, takapuoleksi eli pyllyksi, joka pian ulkoistaisi hänet kakkapökäleen tavoin täältä pois. Samanhan oli paskapaavi (ilmaus Lutherin) tehnyt jo aiemmin bullauttamalla
uskonpuhdistajan kirkosta veks.
Yleisesti tiedetty tosiasia oli, että Lutherilla oli sangen heikko vatsa. Sen vuoksi hän joutui viettämään paljon aikaa vessassa istuen. No, mikäs sen rauhallisempi paikka fundeeraamiselle! Luther työskenteli Wittenbergin Mustan luostarin tornihuoneessa, jonka yhteydessä oli vessa. Todennäköisesti juuri täällä ns. hiljaisessa huoneessa Luther sai kuuluisan Ahaa-elämyksensä (vanhurskas on elävä uskosta).
Huumorimiehenä tunnettu Luther vertaa ilosanoman tuomaa helpotusta hotelli Helpotuksessa koettavaan armahdukseen. Molemmissahan on kyse taakasta eroon pääsemisestä. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin synnin vertauskuvaksi paska käy mitä mainioimmin.
VAROITUS! Jos tähänastinen teksti on tuntunut karvaalta kalkilta, niin lukijan on ihan oman mielenrauhansa nimissä parasta lopettaa tähän. Sillä pahempaa on tulossa...
Keskiajalla keski-Euroopassa oli paikoin tapana, että kun varsinainen pääsiäismessu oli ohitse, pappi alkoi lasketella saarnastuolista seurakunnan riemuksi hupaisia pilapuheita ja joskus säädyllisyyden rajat rikkovia kokkapuheita. Näissä pilasaarnoissa esitettiin sekä vakiintunutta parodista perinnettä että papille kulloinkin mieleen juolahtaneita piloja. Jutut olivat monasti kaksimielisyyksineen sellaista luokkaa, että tutkijat eivät kehdanneet niitä edes tallentaa.
Kaiken kaikkiaan myöhemmille ajoille säilyneet keskiaikaiset pilasaarnat ja evankeliumiparodiat ovat olleet herkullinen ja häkellyttävä tutkimuskohde. Kyseisen (kyseenalaisen!) keskiaikaisen parodiaperinteen hengessä Aleksis Kivikin muuten pisti Seitsemän veljeksen Laurin saarnaamaan Hiidenkivellä. Ensiksi mainituista tolkuttomuuksista en tiedä, mutta jälkimmäisessä alkoholilla oli osuutta asiaan...
Miten mahtaisivat kirkossakävijät tätä nykyä tuumia moisista pilasaarnoista ja evankeliumiparodioista? Pitäisikö vain ihan pokkana kokeilla...?
Vaikka toisaalta: Ehkä juuri tällainen pilkka käy papin omaan nilkkaan. Missä on kirjoitettu, että papin pitäisi itse rampauttaa sanomansa ja ikään kuin sihtailemalla ja ampuilemalla väärään maaliin eli omaan jalkaansa?
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon, millaisia puheita isolla miehellä, ja vielä uskonpuhdistajalla, muka. Saippualla minä olisin tuollaisen tohtorin suun pessyt! Mahtaisikohan mistään löytyä kirkkokuntaa, jossa puhutaan VAIN JA AINOASTAAN kaunistelevasti ja VAIN kauniista asioista?
- Ei, enpä usko! Nämä vessajututhan ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Ei niitä kannata hävetä tai surra, kun ei kerran vaihtoehtojakaan ole. Ilmoittihan lasten rakastama Markus-setäkin aikoinaan ihan radiossa, minne hän satutunnin jälkeen menee...
perjantai 3. heinäkuuta 2009
DON'T WORRY, BE HAPPY!
Muutama kesäinen sana erityisesti ammattimurehtijoille:
Katso kedon kukkia ja taivaan lintuja. Katso luontoa ja huomaa. Näe Jumalan kunnia luonnossa. Kaikki eivät ikävä kyllä näe asioita näin. Ateisteilla on parhaillaan menossa kampanja, joka julistaa: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä!”
Pikkuisen hassusti ajateltu. Eikö juuri tietoisuus siitä, että Jumala ON olemassa, anna meille luvan olla murehtimatta ja syyn iloita ja olla kiitollisia elämästä? Luetaanpa vaikka nämä Jeesuksen sanat Vuorisaarnasta:
"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? …Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Mt. 6:25-34)
Jeesus opettaa, että Jumalaan uskovan ihmisen ei tarvitse kantaa murhetta kaikesta mahdollisesta. Taivaallinen Isä pitää hänestä huolen ja auttaa häntä etsimään sitä, mikä on tärkeintä: Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Näin Jumala vapauttaa hänet tekemään hyvää lähimmäisilleen. Kristitty muistaa Jeesuksen sanat "Autuaampi on antaa kuin ottaa".
Jos Jumala on antanut meille itse elämän ja tämän ruumiin, eikö hän myös huolehtisi vähemmän tärkeistä asioista kuten ruoasta ja vaatteista? Room. 8:32 Paavali muistuttaa: "Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Jumala on antanut meille jo tärkeimmän lahjansa – eikö hän siis antaisi myös vähemmän tärkeitä? Jumala pitää huolen omiensa perustarpeista, sitä ei ole syytä epäillä eikä murehtia.
Jumalan luomistyöhön uskova näkee näin luontoa tarkkaillessaan valtavaa Jumalan johdatusta ja huolenpitoa. Kaikki toimii tarkoituksenmukaisesti ja hienosti. ”Hyvin hän on kaiken tehnyt”. Jeesus avaa silmiämme katselemaan maailmaa Jumalan luomana, jossa hän koko ajan pitää elämää yllä. Jumala johdattaa maailman kulkua pienimmänkin luontokappaleen kohdalla ja ihminen hänen arvokkaimpana luotunaan on siksi erityisen huolenpidon kohteena.
Jeesus ottaa esille murehtimisen hyödyttömyyden elämän pituutta ajatellen. Kukaan ei voi murehtimalla (eikä millään muullakaan konstilla) lisätä elämänsä pituutta. Elämää on annettu sen verran kuin Luoja on hyväksi nähnyt antaa. Murehtiminen tuo vain stressin ja muut vaivat. Koko elämän saa ottaa Luojansa kädestä murehtimatta päiviensä pituudesta. Näin ei tarvitse huolehtia tänään huomisen asioista, vaan saa luottaa Jumalan huolenpitoon myös huomenna. Hän antaa riittävän voiman huomisen murheisiin. Tämän sisäistäminen vapauttaa elämään elämää täysillä tässä ja nyt, nauttimaan elämästä Jumalan lahjana.
Meidän tulee ottaa todesta se asenne, josta Paavali kirjoittaa Fil. 4:6: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." Paavali antaa tässä myös keinot huolien voittamiseen, ei ainoastaan kehota olemaan huolehtimatta. Tarpeet saa tuoda Paavalin esittämin tavoin Jumalan eteen ja "silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne." (Fil. 4:7).
Koska Taivaallinen Isä tietää, mitä tarvitsemme ja lupaa huolehtia näistä tarpeista, voimme vapaasti keskittyä etsimään Jumalan tahtoa ja ajamaan Jumalan valtakunnan asiaa. Jumalan tahdon toteutumisesta voi ja pitääkin kantaa huolta. Tämä ns. Pyhä huolettomuus ei päde Jumalan valtakunnan asioihin. Murehtia ei toki tarvitse, mutta Jeesuksen seuraajan on syytä olla uskollinen häntä kohtaan ja tarkka hänen tahtonsa toteuttamisesta.
Jumalan huolenpito vapauttaa myös huolehtimaan lähimmäistemme tarpeista. Tätä puolta Jumalan tahdon toteuttamista kuvaa Gal. 6:2-10: ”Koska olemme saaneet ja saamme kaiken Jumalan kädestä, voimme jakaa lahjaksi saamaamme eteenpäin. "Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin" (Gal. 6:10).
Toki meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän asioita, joista kannamme huolta ja murhetta. Alitajuisesti salakuljetamme menneitä murheita tuleville päiville. Siitä säkistä tulee aikaa myöten tosi painava! Mutta mitä useammin käymme ehtoollisella, sitä vähemmän niitä on, sillä joka kerran saamme jättää ne Herramme haltuun.
Kesärukous:
Herra, avaa meidän silmämme,
niin me näemme sinun kirkkautesi.
Herra, avaa meidän korvamme,
niin me kuulemme sinun kutsusi.
Herra, avaa meidän sydämemme,
niin me tunnemme sinun rakkautesi.
Herra, avaa meidän kätemme,
niin me annamme sinun omastasi.
Herra, avaa meidän elämämme,
niin me julistamme sinun suuruuttasi. Aamen.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Itkijänaisista olen kyllä kuullut, mutta onko ammattimurehtijoitakin oikeasti olemassa?
- Ei, en usko. Niin amatöörimäisen onnettomia nuo esitykset ovat tähän asti olleet, vaikka pyrkijöitä tälle jalolle alalle on paljon. Onneksi kristityt saavat ulkoistaa omat murheensa heittämällä ne Mestarinsa päälle.
- Sussiunakkoon! Ovatko jumalankieltäjät sitten oikeasti murheettomia, niin kuin mainosplakaatit linja-autojen kyljissä väittävät?
- Ei, en usko. Mainoskampanjat ovat mainosmiesten ideoimia juttuja, joiden tehtävä on myydä jotakin tuotetta. Tässä tapauksessa bussillista ilmaa...
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tutustumisen arvoinen debyyttilevy Harmaja-nimiseltä yhtyeeltä, joka rokkaa Saimaa:
Harmaja - Sydäntalvella
Harmaja - Sataa
Katso kedon kukkia ja taivaan lintuja. Katso luontoa ja huomaa. Näe Jumalan kunnia luonnossa. Kaikki eivät ikävä kyllä näe asioita näin. Ateisteilla on parhaillaan menossa kampanja, joka julistaa: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä!”
Pikkuisen hassusti ajateltu. Eikö juuri tietoisuus siitä, että Jumala ON olemassa, anna meille luvan olla murehtimatta ja syyn iloita ja olla kiitollisia elämästä? Luetaanpa vaikka nämä Jeesuksen sanat Vuorisaarnasta:
"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? …Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Mt. 6:25-34)
Jeesus opettaa, että Jumalaan uskovan ihmisen ei tarvitse kantaa murhetta kaikesta mahdollisesta. Taivaallinen Isä pitää hänestä huolen ja auttaa häntä etsimään sitä, mikä on tärkeintä: Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Näin Jumala vapauttaa hänet tekemään hyvää lähimmäisilleen. Kristitty muistaa Jeesuksen sanat "Autuaampi on antaa kuin ottaa".
Jos Jumala on antanut meille itse elämän ja tämän ruumiin, eikö hän myös huolehtisi vähemmän tärkeistä asioista kuten ruoasta ja vaatteista? Room. 8:32 Paavali muistuttaa: "Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Jumala on antanut meille jo tärkeimmän lahjansa – eikö hän siis antaisi myös vähemmän tärkeitä? Jumala pitää huolen omiensa perustarpeista, sitä ei ole syytä epäillä eikä murehtia.
Jumalan luomistyöhön uskova näkee näin luontoa tarkkaillessaan valtavaa Jumalan johdatusta ja huolenpitoa. Kaikki toimii tarkoituksenmukaisesti ja hienosti. ”Hyvin hän on kaiken tehnyt”. Jeesus avaa silmiämme katselemaan maailmaa Jumalan luomana, jossa hän koko ajan pitää elämää yllä. Jumala johdattaa maailman kulkua pienimmänkin luontokappaleen kohdalla ja ihminen hänen arvokkaimpana luotunaan on siksi erityisen huolenpidon kohteena.
Jeesus ottaa esille murehtimisen hyödyttömyyden elämän pituutta ajatellen. Kukaan ei voi murehtimalla (eikä millään muullakaan konstilla) lisätä elämänsä pituutta. Elämää on annettu sen verran kuin Luoja on hyväksi nähnyt antaa. Murehtiminen tuo vain stressin ja muut vaivat. Koko elämän saa ottaa Luojansa kädestä murehtimatta päiviensä pituudesta. Näin ei tarvitse huolehtia tänään huomisen asioista, vaan saa luottaa Jumalan huolenpitoon myös huomenna. Hän antaa riittävän voiman huomisen murheisiin. Tämän sisäistäminen vapauttaa elämään elämää täysillä tässä ja nyt, nauttimaan elämästä Jumalan lahjana.
Meidän tulee ottaa todesta se asenne, josta Paavali kirjoittaa Fil. 4:6: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." Paavali antaa tässä myös keinot huolien voittamiseen, ei ainoastaan kehota olemaan huolehtimatta. Tarpeet saa tuoda Paavalin esittämin tavoin Jumalan eteen ja "silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne." (Fil. 4:7).
Koska Taivaallinen Isä tietää, mitä tarvitsemme ja lupaa huolehtia näistä tarpeista, voimme vapaasti keskittyä etsimään Jumalan tahtoa ja ajamaan Jumalan valtakunnan asiaa. Jumalan tahdon toteutumisesta voi ja pitääkin kantaa huolta. Tämä ns. Pyhä huolettomuus ei päde Jumalan valtakunnan asioihin. Murehtia ei toki tarvitse, mutta Jeesuksen seuraajan on syytä olla uskollinen häntä kohtaan ja tarkka hänen tahtonsa toteuttamisesta.
Jumalan huolenpito vapauttaa myös huolehtimaan lähimmäistemme tarpeista. Tätä puolta Jumalan tahdon toteuttamista kuvaa Gal. 6:2-10: ”Koska olemme saaneet ja saamme kaiken Jumalan kädestä, voimme jakaa lahjaksi saamaamme eteenpäin. "Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin" (Gal. 6:10).
Toki meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän asioita, joista kannamme huolta ja murhetta. Alitajuisesti salakuljetamme menneitä murheita tuleville päiville. Siitä säkistä tulee aikaa myöten tosi painava! Mutta mitä useammin käymme ehtoollisella, sitä vähemmän niitä on, sillä joka kerran saamme jättää ne Herramme haltuun.
Kesärukous:
Herra, avaa meidän silmämme,
niin me näemme sinun kirkkautesi.
Herra, avaa meidän korvamme,
niin me kuulemme sinun kutsusi.
Herra, avaa meidän sydämemme,
niin me tunnemme sinun rakkautesi.
Herra, avaa meidän kätemme,
niin me annamme sinun omastasi.
Herra, avaa meidän elämämme,
niin me julistamme sinun suuruuttasi. Aamen.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Itkijänaisista olen kyllä kuullut, mutta onko ammattimurehtijoitakin oikeasti olemassa?
- Ei, en usko. Niin amatöörimäisen onnettomia nuo esitykset ovat tähän asti olleet, vaikka pyrkijöitä tälle jalolle alalle on paljon. Onneksi kristityt saavat ulkoistaa omat murheensa heittämällä ne Mestarinsa päälle.
- Sussiunakkoon! Ovatko jumalankieltäjät sitten oikeasti murheettomia, niin kuin mainosplakaatit linja-autojen kyljissä väittävät?
- Ei, en usko. Mainoskampanjat ovat mainosmiesten ideoimia juttuja, joiden tehtävä on myydä jotakin tuotetta. Tässä tapauksessa bussillista ilmaa...
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tutustumisen arvoinen debyyttilevy Harmaja-nimiseltä yhtyeeltä, joka rokkaa Saimaa:
Harmaja - Sydäntalvella
Harmaja - Sataa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)
