LÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI! (Lk. 4:23)

Tämän päivän Hesarissa oli kiinnostava juttu siitä, miten lääkärit eivät halua, että heille tehtäisiin samoin kuin he tekevät toisille. Eli he eivät tahdo jäädä kollegojensa käsiin, lääkkeitten armoille tai letkujen varaan. He haluavat kuolla arvokkaasti, eivät irvokkaasti. Siksi heidän elämäänsä ei saa keinotekoisesti yrittää pitää yllä, jos ja kun he joutuvat niin heikkoon tilaan ja hankalaan jamaan, että kaikki takeet ihmisarvoisesta elämästä ovat kadonneet. Kipulääkettä he toki suostuvat ottamaan. Kuuluuhan lääkärietiikkaan, ettei kenenkään tarvitse lähteä täältä tuskissaan...

Lehtijutussa ei mainittu kahta tärkeää asiaa, toinen on uskonasia, toinen ns. fakta:
Uskovatko lääkärit itsensä kollegojensa sijasta Suuren Parantajan käsiin? Ja fakta on se, että monet lääkärit diagnostisoivat itsensä - ja päättävät päivänsä oman käden kautta. Onko tämä sitten arvokas tapa kuolla? Rohkenen epäillä.

Lääkäreitten ohella toinen joukko, joka pääsee käsiksi tappaviin lääkkeisiin, on vanhukset. Suomessa joka toinen päivä yksi vanhus päättää päivänsä itse. Aina tämä epätoivoinen teko ei johdu kivuista tai häpeälliseksi koetusta avuttomuudentunteesta vaan - yksinäisyydestä! Kun ei ole ketään, joka välittäisi...

Uskolla on tärkeä osa paranemisprosessissa. Menen lääkärin luo siinä uskossa, että hän voi minua auttaa. Saan rohkeutta hänen ammatillisuudestaan, valkoisesta takistaan, siitä, että hän kuuntelee minua. Mutta kun minulle varattu audienssiaika on usein vain vartin mittainen, lääkäri ehtii vain näpytellä tietokonettaan ja tulostaa minulle reseptin. Ajan säästämiseksi olen itse kertonut parantajalleni, mikä minua vaivaa...

Näin toimii usko potilaan näkökulmasta. Mutta lääkäri ei voi parantaa itseään samalla tavalla. Pitääkö hänen uskoa itseensä, omiin diagnooseihinsa, omaan valkoiseen takkiinsa? Vähemmästäkin lannistuu.

Hesarin jutussa puhuttiin myös siitä, että ns. hoitotahto, ent. hoitotestamentti, voisi auttaa asiaa, sikäli kuin se tulee hoitohenkilökunnan tietoon eikä jää minnekään piironginlaatikkoon.

Varsin outoja sanoja molemmat:
Hoitotestamenttihan sanatarkasti merkitsee sitä, että potilaan kuoltua avataan jälkisäädös, josta käy selville, mitä kuoleva oikeasti olisi itse tahtonut.
Hoitotahto-termi ei ole yhtään sen parempi. Eihän kyse ole siitä, että tahdotaan hoitoa, vaan siitä, että ei tahdota. Eli pitäisi vissiin puhua hieman hankalalta kuulostavasta Ei-hoitotahdosta. Tai kenties hieman nasevammin: Ei-hoitomääräyksestä, ellei peräti käskystä tyyliin: Kiitti, mulle riitti!

Käykö tällainen blogi Ei-hoitomääräyksestä? Jos käy, niin tässä ja nyt, täysissä hengen ja ruumiin voimissa, ilmoitan, että en tahdo syödä vihanneksia enkä itse muuttua vihannekseksi. Tahdon lähteä tyylillä, jos sopii. Makeinta olisi kupsahtaa messun aikana Vanhan kirkon saarnastuoliin. Jalassa kirkkokengät, jotka eivät ole ottaneet yhtäkään maallista askelta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

- Sussiunakkoon! Voiko blogia ihan oikeasti pitää viimeisenä tahtonaan?
- Ei, en usko. Sillä bloggaaja uskoo ja toivoo viimeiseen asti, että joku lukisi hänen tekstejään ENNEN bloginpitäjän kuolemaa.