Voi, Pyhä Yksinkertaisuus!
Pyörittelen kirjaa käsissäni.
En ole uskoa silmiäni.
Kristillispohjaisena kustantamona
aikanaan aloittanut
Södikka on laskenut markkinoille
avoimesti ateismia tyrkyttävän
ja sumeilematta uskontoja solvaavan
opuksen.
Olisi mukava kuulla
jonkinlaisia perusteluja...!
Kun itse teos ei tunnu kovin
kummoiselta,
niin onko kyse kenties
jostakin uudesta periaatteesta,
tarkoituksesta,
joka pyhittää keinot?
Luetaanpa Christopher Hitchensin kirjan
takakannesta ilosanomaa:
Jumala ei ole suuri
on väkevä puheenvuoro
uskontoa ja uskonnollisuutta vastaan.
Samalla se on puolustuspuhe
atemismin ja uskonnottomien puolesta,
koska uskovat eivät juurikaan pysty osoittamaan
suvaitsevaisuutta uskonnottomia kohtaan."
Kirjan alaotsikko kuuluu:
Kuinka uskonto myrkyttää kaiken.
WSOY:n kirjamyymälä on työpaikkani naapurissa.
Olen asioinut aktiivisesti putiikissa
alun toista kymmentä vuotta.
Viimeisimmällä reissullani panin merkille,
miten uskonnollisten kirjojen hyllytilalle
on käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä:
Kovasti on pienentynyt.
Tilalle on tullut kaikenlaista
hömppää ja huuhaata.
Ei paljon auta,
jos piispamme Eero Huovisen
- sinänsä hyvät - kirjat
ovat pian ainoita,
joita hengen ravinnoksi
tohditaan kustantaa.
Hitchens sanoo kirjoittaneensa kyseistä kirjaa
koko ikänsä ja aikoo jatkaa sen kirjoittamista
hamaan maailman tappiin asti.
Kyse on tässä siis vain jonkinlaisesta osamietinnöstä.
Kirjoittaja on kunnon pesunkestävä jumalankieltäjä,
ei siis kutistu (aivo)pesussakaan.
Kirjan yhteenvedossa Hitchens siteeraa
Gotthold Lessingiä (1778) kiinnostavasti:
"Ihmisen todellinen arvo ei riipu siitä, omistaako hän todellisen vai luullun totuuden, vaan pikemminkin hänen vilpittömästä ponnistelustaan päästä totuuteen. Ihminen kasvattaa voimiaan ja kehittyy alati täydellisemmäksi pikemminkin totuutta tavoitellessaan kuin totuuden omistaessaan. Omistaminen tekee passiiviseksi, saamattomaksi ja ylpeäksi. Jos Jumala pitäisi oikeaan käteensä kätkettynä kaiken totuuden ja vasempaan käteensä ainoastaan vakaan ja uutteran pyrkimyksen totuuteen ja hän antaisi minun valita, ottaisin nöyrimmästi vasemman käden silläkin ehdolla, että matkan varrella aina ja ikuisesti hairahtuisin".
Kirjoittaja tulkitsee tätä: Todellisuudessa meillä ei ole mahdollisuutta "valita" ehdoton totuus tai usko... Uskonnot ---- ovat pelkästään "luutuneita filosofioita" eli filosofiaa, jonka kysymykset on jätetty pois.
Luutuneessa filosofiassa ja kysymysten pois jättämisessä on uskoville ihan oikeasti miettimistä. Mutta sitä taas Hitchens ei näe, että Pilatuksen kysymys "Mikä on totuus?" on kristillisessä ajattelussa esitettävissä muodossa: "Kuka on totuus?" Kyse on siis persoonasta. Siinä tuo (Tie) Totuus (ja Elämä) seisoi käsienpesijähallitsijan edessä, eikä tämä sitä tajunnut.
En tiedä, miten paljon itse olen asenteiltani luutunut, miten passiivinen, saamaton ja ylpeä ihminen olen, mutta uusi kyselykausi minulla ainakin on meneillään.
Toivottavasti en nyt lue kuin piru raamattua, kun haluan vielä napata opuksesta pari haarukkapalaa:
"Uskonto tarjoaa joko tuhoa jumalan nimessä tai sitten väärän lupauksen, että me "pelastumme", jos leikkaamme puukolla esinahkamme, rukoilemme oikeaan ilmansuuntaan tai nautimme öylätinpalasia. Uskonto on aivan kuin joku, jolle tarjotaan vaivalla ja rakkaudella suunnitellussa ansarissa kypsynyttä herkullista, tuoksuvaa ja harvinaista hedelmää, mutta joka heittää lihan ja mallon pois ja kalvaa äreästi kiveä."
"Kalvaa äreästi kiveä!" Siis heittää lapsen pesuveden mukana pois. Kuulkaa näitä sanoja! Juuri tällä tavallahan ne uskonriidat oikeastikin alkavat: Liian usein me kömpelyyttämme olemme hukkua kaikenlaisiin lillukanvarsiin, vyön tupsuihin, siivilöimme hyttysen, nielaisemme kamelin. Emme näe metsää puilta, kun hirmuinen tukki törröttää omassa silmässämme...
Hitchensin julistus huipentuu eli kirja päättyy seuraaviin teeseihin:
"Meidän on voitettava oma esihistoriamme ja päästävä pakoon ryhmyisiä käsiä, jotka ojentuvat kiskomaan meitä takaisin katakombeihin, lemuaville alttareille sekä alistamisen ja nöyristelyn syyllisyydentuntoisiin nautintoihin. "Tunne itsesi", sanoivat kreikkalaiset viitaten lempeästi filosofian lohdutuksiin. Ajatusten selvittämiseksi tätä hanketta varten on välttämätöntä tuntea vihollinen ja valmistautua taistelemaan sitä vastaan."
Nyt en kyllä oikein pysy tämän ajatuksenjuoksun perässä: Kristitythän katakombeihin pakenivat, eivät ateistit. Kenen ryhmyisistä käsistä tässä siis on kyse? Lemuavat alttarit tarkoittanevat juutalaisten muinaisia polttouhreja? Vanhan testamentin mukaan tuo tuoksu oli Jumalalle otollinen.
Onkohan kyse käännöksen epätarkkuudesta, kun minä toistuvasti luin tuon "Tunne itsesi"-ajatuksen tarkoittavan, että itsetuntemuksen avulla tunnistat oman vihollisesi, joka on juuri se sama tyyppi, joka aamuisin katsoo sinua peilistä? Ja pelästyy...
Jos se vihollinen taas - niin kuin pahoin pelkään - on aina vain uskonto, niin kannattaisiko vielä miettiä kaksi kertaa, ennen kuin lähtee potkimaan tutkainta vastaan? Miksi on niin vaikea tunnustaa, että Jumala on ehkä olemassa...?
Kysyä sopii sitäkin, kuka tässä on ketäkin ja mitäkin myrkyttämässä?
PS: Jos lukija ei vielä saanut aiheesta tarpeekseen, niin kurkkaa myös tuonne:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jumala_ei_ole_suuri
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
- Sussiunakkoon! Ei kai se Kiurun poika ole joksikin sala-ateistiksi ryhtynyt, kun tuommoisia kirjoittelee?
- Ei, en usko. On vaan tainnut törmätä elämässään pahimpaan viholliseensa, omaan itseensä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
.jpg)
3 kommenttia:
Merkillistä, miten uskontoa mollataan, lyödään kuin vierasta sikaa. Syökööt jumalankieltäjät omia lääkkeitään. Ihan hyvin voisi määritelmä kuulua näinkin:
"Ateisti toimii kuin ihminen, jolle tarjotaan vaivalla ja rakkaudella suunnitellussa ansarissa kypsynyttä herkullista, tuoksuvaa ja harvinaista hedelmää, mutta joka heittää lihan ja mallon pois ja kalvaa äreästi kiveä."
"Uskonto on aivan kuin joku, jolle tarjotaan vaivalla ja rakkaudella suunnitellussa ansarissa kypsynyttä herkullista, tuoksuvaa ja harvinaista hedelmää, mutta joka heittää lihan ja mallon pois ja kalvaa äreästi kiveä."Otaksun Hitchensin haluavan tässä korostaa sitä, miten ateistit näkevät elämän sellaisenaan olevan ainutkertainen ja poimittavissa kuin kypsä hedelmä toisin kuin tietyissä uskonnoissa, joissa katsotaan enemmän tulevaan tuonpuoleiseen autuuteen, minkä avulla hyväksytään elämän kärsimys. Tässä Hitchens syyllistyykin pahasti uskontojen niputtamiseen yhdeksi (jonka pohjalla, arvelen ma, on pääasiassa kristinusko).
Hitchens edustaakin jonkinlaista ateismin ääripäätä uskonnonvastaisuutensa rajuudessa. (Yleinen miskonsepti: ateistit eivät usko Jumalaan vs ateistit eivät usko korkeamman voiman olemassaolon mahdollisuuteen; jälkimmäinen on totta.) Rinnastaneeko hän myös uskonnon tuohon totuuden tietämiseen, joka johtaa passiivisuuteen, ja myös siksi on ateismin kannalla? Kappaleen Miksi taivas vihaa kinkkua nimen perusteella epäilisin kirjoittajan myös jättävän iloisesti huomiotta historialliset seikat uskontoihin liittyen, mutta lukematta teosta itse en vanno mitään.
Liekö kovin luotettava, mutta kriittisellä otteella Hitchens saattaisi olla ihan viihdyttävää luettavaa.
"Ateistit näkevät elämän sellaisenaan olevan ainutkertainen ja poimittavissa kuin kypsä hedelmä toisin kuin tietyissä uskonnoissa, joissa katsotaan enemmän tulevaan tuonpuoleiseen autuuteen, minkä avulla hyväksytään elämän kärsimys."
Usein luullaan, että ajatus "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!" olisi kristillinen, mutta se on kaikkea muuta!
Entä sitten ajatus uskonnosta jonkinlaisena huumeena, oopiumina, joka turruttaa ihmiset niin, että he eivät enää taistele elämänolojensa parantamiseksi? Ei tämäkään ajattelutapa ole kristillinen.
Kristillisen uskon historiallisissa muodoissa on tosin eri aikoina ylikorostettu joko tämänpuoleista tai tuonpuoleista elämää. Kaivattu tasapaino voisi löytyä näin:
Kristinusko ei aseta tavoitteitaan ajallisen elämän onnen ja siunauksen varaan. Raamatullisessa uskossa ovat tasapuolisesti esillä tämä ja tuleva elämä, työn ilo ja kiitollisuus ajallisista lahjoista ja jälleennäkemisen toivo.
Alkukristillinen elämänkäsitys on yhä vallan käypää valuuttaa: Meillä on jo nyt yhdyskuntamme taivaassa, josta odotamme Vapahtajamme Jeesuksen tulevan noutamaan omiaan, ja juuri tämä tosiasia kannustaa meitä toimimaan ajallisissa kutsumustehtävissämme. Eli tuota "odotusaikaa" emme kuluta kiikkustuolissa kädet ristissä istuen ja hokien, että "kiitos, Jeesus, kun pelastit minut", vaan palvelemme Jumalaa uskossa ja lähimmäisiämme rakkaudessa.
Lähetä kommentti