Oletko nähnyt Klaus Härön mainion elokuvan Postia pappi Jaakobille? Se on verkkaisesti etenevä, siinä ei ulkonaisesti tapahdu kovinkaan paljon, siinä on vain kolme näyttelijää.. Pappi on vanha ja sokea, nainen on roteva vankilastavapautuja, postinkantaja on arkajalka. Kirjeitä luetaan ja kirjoitetaan, kahvia juodaan, vanhan pappilan nurkissa pyöritään.
Kaikki on kuitenkin filmissä niin kohdallaan, että katsoja aivan väistämättä tempautuu mukaan, hullaantuu hidastempoisuudesta. Välillä minunkin oli ennakkonäytöksessä vallan pidätettävä henkeään jännityksestä: Mielikuvitukseni pyrki koko ajan luomaan uusia juonenpätkiä tarinaa täydentämään. Kerrankin oli aikaa pohtia näkemäänsä samaan aikaan kun katseli tapahtumia valkokankaalla. Pienimuotoinen tarina on symboliikan riemujuhlaa.
Minusta oli upeaa, että suomalaiset innostuivat vähäpuheisesta ja vähäeleisestä pappi Jaakobista. Mutta suorastaan hämmästyttävää on se, että tämä ihastus on osoittautunut kansainväliseksi: Palkintoja ei ole tullut vain Suomesta tai muista Pohjoismaista, vaan myös Egyptistä, Iranista, Saksasta, Virosta ja jopa Yhdysvalloista. Tähän mennessä filmiä on esitetty yli 30 kansainvälisellä festivaalilla. Voittokulku saattaa vielä jatkua.
Tosi on: Vähemmän on enemmän!
Vielä kerran onnittelut hyvästä kokonaisuudesta, Härö, Hazard ja Nousiainen. Ehkä sille postimiehellekin olisi voinut jonkin pienen pystin antaa. Tai edes uuden polkupyörän…
tiistai 23. maaliskuuta 2010
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Syntynyt 13. maaliskuuta
Olen samaa vuosimallia kuin uusi arkkipiispa Kari Mäkinen (1955). Papinkoulunkin päätimme samana vuonna (1979). Ja rillipäisiäkin olemme molemmat. Siihen päättyvät yhtäläisyydet. Onneksi.
Suurin ero meissä on se, että Karin täytyy päteä uudessa näkyvässä virassaan toisin kuin minun. Minulla on vanha virka, jonka suojissa lymyilen mahdollisimman huomaamattomana, vaikka en töitä pakoilekaan. Minulla ei vain enää ole sen kummempaa tarvetta päteä missään tai kenenkään silmissä. Kunhan olla möllötän. Liksa ei ole kaksinen, mutta en haluakaan, että minulle maksettaisiin jättikokoisesta stressistä, jonka liian tuulinen työpaikka tuo tullessaan.
Sitä paitsi olen allerginen vedolle. Ristiveto on pahinta, minkä tiedän.
Kun 50 tuli 5 vuotta sitten matkamittariini, pelkäsin kovasti, että ihmiset pitävät minulle jäykkiä juhlapuheita, joita en missään tapauksessa halunnut kuulla. Ajatelkaa nyt: Virallisia muistotilaisuuspuheita, joista ei Erkkikään ota selvää, kenestä niissä oikein puhutaan. Niinpä en antanut vierailleni puheenvuoroa ollenkaan, vaan pidin itse kaikki puheenvuorot. En välttämättä koko ajan puhunut vain itsestäni, vaikka pääosin itsekseni taisinkin puhella. Vieraat tekivät sillä aikaa selvää pöydän antimista.
Pakko myöntää, että en ole eläessäni saanut mitään merkittävää aikaan. Tai ainakaan mitään sellaista, mistä olisi syytä paukutella henkseleitä. Oikeastaan tilanne onkin ratkaisevasti helpottunut nyt, kun olen jo astunut kunnon harppauksen eteenpäin tällä kuoleman puolivuosisadallani. Tärkeimmäksi syntymäpäivässäni koen sen, että saan olla vielä tässä ja minulla on yhä pieni joukko ystäviä ympärilläni.
PS: Tämän kirjoittajan ansiosta ei lippu liehu, vaan uhrin ansiosta, niin kuin sanotaan. Tänään on kulunut 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Eli kyse on rauhan juhlasta, vaikkakin tuo rauha oli raskas - ja väliaikainen. Vuotta myöhemmin, kesällä, rytinä alkoi taas. Jatkoa seurasi...
Suurin ero meissä on se, että Karin täytyy päteä uudessa näkyvässä virassaan toisin kuin minun. Minulla on vanha virka, jonka suojissa lymyilen mahdollisimman huomaamattomana, vaikka en töitä pakoilekaan. Minulla ei vain enää ole sen kummempaa tarvetta päteä missään tai kenenkään silmissä. Kunhan olla möllötän. Liksa ei ole kaksinen, mutta en haluakaan, että minulle maksettaisiin jättikokoisesta stressistä, jonka liian tuulinen työpaikka tuo tullessaan.
Sitä paitsi olen allerginen vedolle. Ristiveto on pahinta, minkä tiedän.
Kun 50 tuli 5 vuotta sitten matkamittariini, pelkäsin kovasti, että ihmiset pitävät minulle jäykkiä juhlapuheita, joita en missään tapauksessa halunnut kuulla. Ajatelkaa nyt: Virallisia muistotilaisuuspuheita, joista ei Erkkikään ota selvää, kenestä niissä oikein puhutaan. Niinpä en antanut vierailleni puheenvuoroa ollenkaan, vaan pidin itse kaikki puheenvuorot. En välttämättä koko ajan puhunut vain itsestäni, vaikka pääosin itsekseni taisinkin puhella. Vieraat tekivät sillä aikaa selvää pöydän antimista.
Pakko myöntää, että en ole eläessäni saanut mitään merkittävää aikaan. Tai ainakaan mitään sellaista, mistä olisi syytä paukutella henkseleitä. Oikeastaan tilanne onkin ratkaisevasti helpottunut nyt, kun olen jo astunut kunnon harppauksen eteenpäin tällä kuoleman puolivuosisadallani. Tärkeimmäksi syntymäpäivässäni koen sen, että saan olla vielä tässä ja minulla on yhä pieni joukko ystäviä ympärilläni.
PS: Tämän kirjoittajan ansiosta ei lippu liehu, vaan uhrin ansiosta, niin kuin sanotaan. Tänään on kulunut 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Eli kyse on rauhan juhlasta, vaikkakin tuo rauha oli raskas - ja väliaikainen. Vuotta myöhemmin, kesällä, rytinä alkoi taas. Jatkoa seurasi...
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Pidennetyt työurat vai lyhennetyt elinpäivät?
Koska suomalaisella yhteiskunnalla ei jatkossa näytä olevan varaa maksaa eläkkeitä, ihmisten pitää vain jaksaa jatkaa työntekoa niin kauan, että ymmärtävät kaatua saappaat jalassa.
Niiden, jotka ovat jo eläkkeellä, pitäisi kuulemma tehdä hoitotestamentti, jotta hoitokulut menisivät jostakin muusta kuin yhteisestä pussista. Toisaalta: Joka toinen päivä Suomessa kuolee jo yksi vanhus oman käden kautta...
Kaikkein kalleimmaksi tulevat ihmisten kaksi viimeistä vuotta, sanotaan. Minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä?
Vanhukset, vammaiset, varattomat - kuka teitä oikein mahtaa jatkossa hoitaa? Libero on aina kuvitellut, että olemme järjestäytyneet yhteiskunnaksi juuri siksi, että pitäisimme huolta heikoimmista.
Miksi työssäoloaikaa pitää yrittää keinotekoisesti pidentää? Tutkimuksien mukaan suomalaiset poistuvat keskimäärin 60-vuotiaina työelämästä, miehet vähän alle, naiset vähän päälle kuuskymppisinä. Masennuksen tai tuki- ja liikuntaelinsairauksien takia.
Eikö taloudellisinta olisi, jos ihmisille säädettäisiin yleinen ja yhtäläinen elinajan pituus. Se voisi olla juuri tuo 60. Meikäläisenkin pitäisi alkaa miettiä, miten käyttäisi viisi viimeistä vuottaan. Siis työn ohella.
Niiden, jotka ovat jo eläkkeellä, pitäisi kuulemma tehdä hoitotestamentti, jotta hoitokulut menisivät jostakin muusta kuin yhteisestä pussista. Toisaalta: Joka toinen päivä Suomessa kuolee jo yksi vanhus oman käden kautta...
Kaikkein kalleimmaksi tulevat ihmisten kaksi viimeistä vuotta, sanotaan. Minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä?
Vanhukset, vammaiset, varattomat - kuka teitä oikein mahtaa jatkossa hoitaa? Libero on aina kuvitellut, että olemme järjestäytyneet yhteiskunnaksi juuri siksi, että pitäisimme huolta heikoimmista.
Miksi työssäoloaikaa pitää yrittää keinotekoisesti pidentää? Tutkimuksien mukaan suomalaiset poistuvat keskimäärin 60-vuotiaina työelämästä, miehet vähän alle, naiset vähän päälle kuuskymppisinä. Masennuksen tai tuki- ja liikuntaelinsairauksien takia.
Eikö taloudellisinta olisi, jos ihmisille säädettäisiin yleinen ja yhtäläinen elinajan pituus. Se voisi olla juuri tuo 60. Meikäläisenkin pitäisi alkaa miettiä, miten käyttäisi viisi viimeistä vuottaan. Siis työn ohella.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Miksi ihmismieli on niin levoton?
Sogyal Rinpochen mukaan ihmismieli on levoton ja arvaamaton kuin hyppypapu tai apina, joka hyppelee oksalta toiselle. Mieli ajattelee, juonittelee, haluaa, manipuloi ja raivostuu. Se on kuin kynttilänliekki oven suussa, lepattaen, alttiina kaikille tuulen henkäyksille.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kun mieli lähtee vaeltelemaan, tietoisuuteen voi tulvahtaa / hiipiä vanhoja muistoja, loukkaavia tapahtumia, menneen ikävöintiä, katkeria tappioita. Elämme niitä uudelleen mielikuvissamme ja usein koemme samat tunteet kuin aikanaan tapahtumahetkellä. Tunnemme uudelleen pelästymisen, vaikka istumme turvallisesti nojatuolissamme eikä mikään juuri nyt uhkaa henkeämme tai terveyttämme. Koemme vihan, vaikka kukaan ei juuri nyt ole hyökkäämässä kimppuumme. Näin viljelemme ikäviä tunnetiloja, vaikka oikeastaan voisimme nauttia levollisesta hetkestä.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi.” – Paul Tillich
Autiomaaisät korostivat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua myös Jumalan muistamiseksi. Maailmallisesti elävät ihmiset pakenevat kuolemaa. He eivät halua kohdata elämässään muutosta, tuskaa ja kuolemaa. Siksi he yrittävät paeta kuolemaa rahan, omistamisen, teknologian saavutusten tai medikalisaation avulla. Autiomaaisät ovat vakuuttuneita, ettei ihmistä rakastava Jumala ole koskaan hengellisessä taistelussa kaukana kilvoittelijasta. Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:
“Mikään ei ole saatanalle ja hänen ehdottamilleen ajatuksille yhtä pelottava kuin ihmismieli, joka tarkkailee huolellisesti jumalallisia asioita. Levottomuus ei kasva meissä ulkoisista olosuhteista vaan mielemme heikkoudesta.”
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua.” - Psalmi 42:12
Elämänilo saattaa olla käden ulottuvilla samaan aikaan kun olemme uppoutuneet synkistelyyn. Entäpä jos se, mitä kutsumme masennukseksi, onkin loppujen lopuksi vain piilossa olevaa iloa?
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kun mieli lähtee vaeltelemaan, tietoisuuteen voi tulvahtaa / hiipiä vanhoja muistoja, loukkaavia tapahtumia, menneen ikävöintiä, katkeria tappioita. Elämme niitä uudelleen mielikuvissamme ja usein koemme samat tunteet kuin aikanaan tapahtumahetkellä. Tunnemme uudelleen pelästymisen, vaikka istumme turvallisesti nojatuolissamme eikä mikään juuri nyt uhkaa henkeämme tai terveyttämme. Koemme vihan, vaikka kukaan ei juuri nyt ole hyökkäämässä kimppuumme. Näin viljelemme ikäviä tunnetiloja, vaikka oikeastaan voisimme nauttia levollisesta hetkestä.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi.” – Paul Tillich
Autiomaaisät korostivat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua myös Jumalan muistamiseksi. Maailmallisesti elävät ihmiset pakenevat kuolemaa. He eivät halua kohdata elämässään muutosta, tuskaa ja kuolemaa. Siksi he yrittävät paeta kuolemaa rahan, omistamisen, teknologian saavutusten tai medikalisaation avulla. Autiomaaisät ovat vakuuttuneita, ettei ihmistä rakastava Jumala ole koskaan hengellisessä taistelussa kaukana kilvoittelijasta. Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:
“Mikään ei ole saatanalle ja hänen ehdottamilleen ajatuksille yhtä pelottava kuin ihmismieli, joka tarkkailee huolellisesti jumalallisia asioita. Levottomuus ei kasva meissä ulkoisista olosuhteista vaan mielemme heikkoudesta.”
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua.” - Psalmi 42:12
Elämänilo saattaa olla käden ulottuvilla samaan aikaan kun olemme uppoutuneet synkistelyyn. Entäpä jos se, mitä kutsumme masennukseksi, onkin loppujen lopuksi vain piilossa olevaa iloa?
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Erämaaisien ajatuksia paastosta
Joka hylkää rukouksen ja uskoo, että katumukseen on jokin toinen ovi, tulee pahojen henkien pesäksi.
- Simeon Armorikas
* * * * * * * * * *
Ei sinun uskollisuuttasi mitata pienillä ruokavalion muutoksilla. Kaikkeuden Herran palveleminen suoritetaan mielessäsi, sisäisessä ihmisessäsi: siellä Kristuksen palveleminen tapahtuu.
- Johannes Apamealainen
* * * * * * * * * *
Katumuksen väreet jäädyttävät maailman rakastamisen pois sielusta, aivan kuten itserakkauden ajatukset lämmittävät rakkautta tämän maailman asioihin.
- Pseudo-Filoksenos
* * * * * * * * * *
Ei jokainen, joka on syömättä, ole paastoaja. Mutta jokainen, joka syö pidättyen sisäisesti omistautumasta ravinnolle, on paastoaja. Pyhien enkelien sanotaan olevan syömättä, mutta heitä ei koskaan kutsuta paastoajiksi.
- Kyros Edessalainen
* * * * * * * * * *
Aadam söi, lankesi ja vaipui alas. Meidän herramme tuli alas, paastosi ja nosti hänet ylös.
- Jakob Sarugilainen
* * * * * * * * * *
Jolla on paaston, valvomisen ja kilvoittelun suuret hyveet, mutta jolta puuttuu sydämen ja kielen vartija, näkee vaivaa turhaan.
- Simeon Armorikas
* * * * * * * * * *
Kun Hän on kätkeytynyt minulta, minut on kätketty Häneen. Kun minä tahdon nähdä Hänet, minä näen sen, joka on sisälläni, mutta mistä Hän on tullut, sitä minä en tiedä.
- Johannes Viiniköynnös
- Simeon Armorikas
* * * * * * * * * *
Ei sinun uskollisuuttasi mitata pienillä ruokavalion muutoksilla. Kaikkeuden Herran palveleminen suoritetaan mielessäsi, sisäisessä ihmisessäsi: siellä Kristuksen palveleminen tapahtuu.
- Johannes Apamealainen
* * * * * * * * * *
Katumuksen väreet jäädyttävät maailman rakastamisen pois sielusta, aivan kuten itserakkauden ajatukset lämmittävät rakkautta tämän maailman asioihin.
- Pseudo-Filoksenos
* * * * * * * * * *
Ei jokainen, joka on syömättä, ole paastoaja. Mutta jokainen, joka syö pidättyen sisäisesti omistautumasta ravinnolle, on paastoaja. Pyhien enkelien sanotaan olevan syömättä, mutta heitä ei koskaan kutsuta paastoajiksi.
- Kyros Edessalainen
* * * * * * * * * *
Aadam söi, lankesi ja vaipui alas. Meidän herramme tuli alas, paastosi ja nosti hänet ylös.
- Jakob Sarugilainen
* * * * * * * * * *
Jolla on paaston, valvomisen ja kilvoittelun suuret hyveet, mutta jolta puuttuu sydämen ja kielen vartija, näkee vaivaa turhaan.
- Simeon Armorikas
* * * * * * * * * *
Kun Hän on kätkeytynyt minulta, minut on kätketty Häneen. Kun minä tahdon nähdä Hänet, minä näen sen, joka on sisälläni, mutta mistä Hän on tullut, sitä minä en tiedä.
- Johannes Viiniköynnös
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Ruotsalaisilla uusi ekologinen hautausmenetelmä
Ruotsalaiset ne vaan ovat kovia poikia keksimään kaikenlaisia uusia innovaatioita! Kuten nyt tämän uudenlaisen ekologisen hautausmenetelmän: Ruumis jäädytetään upottamalla se nestemäiseen typpeen, jonka lämpötila on 200 pakkasastetta. Ruumis hajoaa kokonaan, kun se tämän jälkeen altistetaan mekaaniselle tärinälle.
Ei enää kauheata pelkoa siitä, että maan alla madot syövät sinut. Ei enää ahdistusta sen vuoksi, että kerran tulee aika vaihtaa asukkaita siihen sinun väliaikaiseen lepokammioosi. Ylös nostetaan luusi ja pääkallosi. Jos oikein huono tuuri käy, niin jotkut pyhyydestä vähät välittävät typerykset vielä pelaavat jalkakalloa pollallasi.
Eikä se uuniin viritetty helvetillinen tuli tunnu yhtään mukavammalta: 1500 astetta, puolitoista tuntia – ja siinähän olet tomuna ja tuhkana jälleen! Natsien jäljiltä tähän menetelmään on (ainakin Liberon mielestä) tarttunut ikävä sivuhaju.
Mutta jäädyttäminen ja täristys tuntuvat jotenkin viileiltä ideoilta. Nuoriso, joka tätä nykyä on omien sanojensa mukaan hajoamassa milloin minkäkin asian vuoksi, saisi sitten vähän vanhempana hajota ihan aikuisten oikeesti ja kaikessa rauhassa, ihan omia aikojaan.
Paitsi ekologisesti, myös teologisesti tämä uusi menetelmä on ihan passeli: Iso kirja muistuttaa meitä siitä, miten "me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan." Eli tänne maan päälle tullessamme meidät voidaan kasteessa kolmasti upottaa veteen. Pois lähtiessämme meidät voidaan jälleen upottaa, tällä kertaa nestemäiseen typpeen. Ehkä kuitenkin yksi kerta riittää lähdön hetkellä.
Kun tämä uusi, mullistava menetelmä on Svea-mamman maassa keksitty, niin ihan varmasti se tulee käyttöön myös meillä. Tämä tuntuu jotenkin minun omalta jutultani!Tuskin maltan odottaa, että pääsee itse kokeilemaan...
Ei enää kauheata pelkoa siitä, että maan alla madot syövät sinut. Ei enää ahdistusta sen vuoksi, että kerran tulee aika vaihtaa asukkaita siihen sinun väliaikaiseen lepokammioosi. Ylös nostetaan luusi ja pääkallosi. Jos oikein huono tuuri käy, niin jotkut pyhyydestä vähät välittävät typerykset vielä pelaavat jalkakalloa pollallasi.
Eikä se uuniin viritetty helvetillinen tuli tunnu yhtään mukavammalta: 1500 astetta, puolitoista tuntia – ja siinähän olet tomuna ja tuhkana jälleen! Natsien jäljiltä tähän menetelmään on (ainakin Liberon mielestä) tarttunut ikävä sivuhaju.
Mutta jäädyttäminen ja täristys tuntuvat jotenkin viileiltä ideoilta. Nuoriso, joka tätä nykyä on omien sanojensa mukaan hajoamassa milloin minkäkin asian vuoksi, saisi sitten vähän vanhempana hajota ihan aikuisten oikeesti ja kaikessa rauhassa, ihan omia aikojaan.
Paitsi ekologisesti, myös teologisesti tämä uusi menetelmä on ihan passeli: Iso kirja muistuttaa meitä siitä, miten "me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan." Eli tänne maan päälle tullessamme meidät voidaan kasteessa kolmasti upottaa veteen. Pois lähtiessämme meidät voidaan jälleen upottaa, tällä kertaa nestemäiseen typpeen. Ehkä kuitenkin yksi kerta riittää lähdön hetkellä.
Kun tämä uusi, mullistava menetelmä on Svea-mamman maassa keksitty, niin ihan varmasti se tulee käyttöön myös meillä. Tämä tuntuu jotenkin minun omalta jutultani!Tuskin maltan odottaa, että pääsee itse kokeilemaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)
