Sopimatonta!

Olin taas kerran tänään hautajaisissa. Hautausmaalle saapuessani kiinnitin oitis huomioni kahteen tavallisuudesta poikkeavaan tapahtumaan: Vahtimestarit säntäilivät pitkin käytäviä sinne tänne tai ravasivat kappelista toiseen kuin päättömät kanat. Kun lukija koettaa mielessään asettua päättömän kanan osaan, hän oitis oivaltaa, että sehän merkitsee suorastaan seinille hyppimistä.

Etsivätkö vahtimestarit jotakin? Olisiko joku vainaja kadonnut? Tämänsuuntainen epäilys heräsi, kun pihalla seisoi musta ruumisauto takaluukku avoinna. Osittain tavaratilasta ulos työntyi valkoinen arkku avattuna ja - onneksi - tyhjänä.

Samanaikaisesti kun ruumisauto seisoi pihalla ja vahtimestarit juoksivat sisällä kuului suntioitten kahvitilasta heleää naisen naurua. Kuplivaa, iloista, viatonta naurua. Isoa ja pitkäkestoista. Siis oikein sellaista naurua, joka helposti tarttuisi muihin missä tahansa muualla, mutta ei hautuumaalla!

Iloluontoinen lystinpitäjä osoittautui minulle entuudestaan uppo oudoksi hautuumaakanttoriksi. Eikö kukaan ole sanonut hänelle, ettei hautausmaalla pruukata nauraa? Kuolema on vakava paikka!

Hautausmaitten työntekijöillä on kyllä oma huumorinsa, mutta nyt ei ole kyse ronskista herjanheitosta, makaaberista mustasta huumorista. Hautuumaahenkilökunta ei juurikaan pääse iloitsemaan iloitsevien kanssa, mutta itkemään itkevien kanssa sitäkin useammin.

Niin, jos kukaan ei ole sanonut kanttorille suoraan, mikä hautausmaalla on maan tapa, niin tuo samainen kukaan ei tietenkään ole kertonut nuorille vahtimestarinplantuille, ettei hautausmaalla myöskään saa juosta. Ei missään oloissa!

Näin on aina ollut. Näin on nyt. Ja näin tulee aina olemaan!