Tätä sunnuntaita on kutsuttu evankeliumitekstien vuoksi pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Kristillisen uskon kohde ei ole kuolema vaan kuoleman voittaja. Jeesus väitti jotakin käsittämätöntä ja ristiriitaista. Osa vetäytyi pois hänen luotaan, toiset pilkkasivat häntä, jotkut suuttuivat kiivaasti sen kuullessaan. Hän puhui ikuisesta elämästä ja sanoi itse olevansa ikuinen elämä.
Kerran Jeesus sanoi: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Hän puhuu nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta. Ikuisuus eli kuolemattomuus asuu siis ihmisessä, joka elää luottavaisesti tämän kuoleman voittajan yhteydessä.
Ihmisen levottomuudesta Jumalan ikuisuuteen johtaa uskon silta. Tämä usko ei ole kouristuksenomaista yritystä alistua vastentahtoisesti johonkin. Me emme joudu allekirjoittamaan sopimusta emmekä alistumaan sellaiseen, mikä olisi meille omituista tai pelottavaa. Riittää, että me ihastumme häneen, joka sanoi itseään kuoleman voittajaksi, ja myönnämme kaipauksemme Jumalan puoleen.
Kristinusko ei ole kuolemanpelon evankeliumi. Sitä ei ole tarkoitettu viimeiseksi keinoksi sitten, kun lääkkeistä ei enää ole apua. Mutta ihmiselle, joka kärsii kuolemankauhusta, murehtii vanhenemistaan, pelkää suurta yksinäisyyttä, hänelle on olemassa vain yksi neuvo: kuuntele sitä, joka häikäilemättä väitti olevansa jumala, ja luota häneen. Niin pääset osalliseksi toisesta elämästä tämän tavallisen elämän keskellä. Siinä on uskon salaisuus.
Tästä samaisesta aiheesta olen jo pitkään keskustellut toisessa blogissani kolmen ateistin kanssa. Tutustu ja ota osaa keskusteluun:
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?id=2247&bid=121#comments
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Kiitä sittenkin! Osa 2/2
Kiitollisuus ei ole teoriaa vaan käytäntöä. Siksi tässä mutamia keinoja, joilla voit lisätä kiitollisuutta:
- Opettele kiitosrukous.
- Huomaa, että tunteet tarttuvat. Kun seurustelet kiitollisuutta tuntevien ihmisten kanssa, kiitollisuus kasvaa itsessäsikin.
- Tee lupaus. Lupaa itsellesi ja ehkä jollekin toiselle ihmiselle, että harjoitat säännöllisesti kiitollisuutta. Näin omaksut vähitellen uuden asenteen.
- Kiinnitä huomio käyttämiisi sanoihin. Tapasi puhua ja käyttää sanoja kertoo, mitä ajattelet maailmasta. Voit vaikuttaa mielialaasi muuttamalla sisäistä puhettasi. Kun vahvistat kiitollisuutta, ajattelet, mitä erityistä hyvää muut ovat tehneet hyväksesi.
- Kirjoita kiitoskirje niille, jotka ovat sinua auttaneet. Sähköposti ja tekstari ovat turhan arkisia yhteydenpitomuotoja. Kunnon vanhanaikainen käsinkirjoitettu breivi olisi varmasti aikamoisen iso ja iloinen ylläri.
- Pysähdy viikon ajan päivittäin hetkeksi valitsemanasi kellonaikana ja kysy itseltäsi, mistä olen kiitollinen juuri nyt, tällä hetkellä. Kirjaa viikon ajalta viisi tapahtumaa, jotka antavat aihetta kiitollisuuteen. Jatka harjoitusta kuukauden ajan.
- Laita hyvä kiertämään. Vapaaehtoistyön tiedetään nostavan ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta. Vapaaehtoistyöntekijät sanovat olevansa kiitollisia niille, jotka antavat tilaisuuden auttaa. Auttaminen auttaa löytämään oman henkisen kasvunsa.
- Varo kyynisyyttä: säilytä avoimuus, iloisuus ja lapsenmielisyys. Älä kiitä joistakin hankalista olosuhteistasi huolimatta vaan juuri niiden tähden. Aamen.
- Opettele kiitosrukous.
- Huomaa, että tunteet tarttuvat. Kun seurustelet kiitollisuutta tuntevien ihmisten kanssa, kiitollisuus kasvaa itsessäsikin.
- Tee lupaus. Lupaa itsellesi ja ehkä jollekin toiselle ihmiselle, että harjoitat säännöllisesti kiitollisuutta. Näin omaksut vähitellen uuden asenteen.
- Kiinnitä huomio käyttämiisi sanoihin. Tapasi puhua ja käyttää sanoja kertoo, mitä ajattelet maailmasta. Voit vaikuttaa mielialaasi muuttamalla sisäistä puhettasi. Kun vahvistat kiitollisuutta, ajattelet, mitä erityistä hyvää muut ovat tehneet hyväksesi.
- Kirjoita kiitoskirje niille, jotka ovat sinua auttaneet. Sähköposti ja tekstari ovat turhan arkisia yhteydenpitomuotoja. Kunnon vanhanaikainen käsinkirjoitettu breivi olisi varmasti aikamoisen iso ja iloinen ylläri.
- Pysähdy viikon ajan päivittäin hetkeksi valitsemanasi kellonaikana ja kysy itseltäsi, mistä olen kiitollinen juuri nyt, tällä hetkellä. Kirjaa viikon ajalta viisi tapahtumaa, jotka antavat aihetta kiitollisuuteen. Jatka harjoitusta kuukauden ajan.
- Laita hyvä kiertämään. Vapaaehtoistyön tiedetään nostavan ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta. Vapaaehtoistyöntekijät sanovat olevansa kiitollisia niille, jotka antavat tilaisuuden auttaa. Auttaminen auttaa löytämään oman henkisen kasvunsa.
- Varo kyynisyyttä: säilytä avoimuus, iloisuus ja lapsenmielisyys. Älä kiitä joistakin hankalista olosuhteistasi huolimatta vaan juuri niiden tähden. Aamen.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Kiitä sittenkin! Osa 1/2
Kiitollisuus ei synny siitä,
että ihminen pääsisi elämässä
muita helpommalla.
Päinvastoin:
Kiittäessään ihminen pitää
ahdinkoa Jumalan mahdollisuutena,
hätää Jumalan avun kanavana.
Kiitollisuus ei myöskään lisäänny
ulkoisen menestymisen myötä.
Kiitollisuus on sisäinen mielentila.
Materian tai aseman voi menettää,
mutta kiitollisuuden hyve on ihmisen omaa,
sellaista, jota kukaan tai mikään ei voi ottaa pois.
Kiitollisuutta tunteva on sisäistänyt hyvän itseensä.
Erityisen onnellisilla ihmisillä
on taito olla myös kiitollisia
ja kiitollisuus on
yksi vahvimmin onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä.
Kiitollinen ja onnellinen ihminen
ei suinkaan ole kritiikitön ongelmien kieltäjä.
Hän näkee vaikeudet vaikeuksina,
mutta ei anna niiden lannistaa itseään.
Hän muuttaa ongelmat haasteiksi ja tavoitteiksi
ja ryhtyy toimeen.
Hän erottelee asiat niihin,
joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei.
Kiitollinen näkee sen,
mitä hän on saanut Jumalalta, elämältä ja lähimmäisiltä,
ja osaa antaa sille arvoa.
Aidossa kiitollisuudessa ei ole kysymys vaihtokaupasta,
jossa jäädään velkaa, vaan halusta laittaa hyvä kiertämään.
että ihminen pääsisi elämässä
muita helpommalla.
Päinvastoin:
Kiittäessään ihminen pitää
ahdinkoa Jumalan mahdollisuutena,
hätää Jumalan avun kanavana.
Kiitollisuus ei myöskään lisäänny
ulkoisen menestymisen myötä.
Kiitollisuus on sisäinen mielentila.
Materian tai aseman voi menettää,
mutta kiitollisuuden hyve on ihmisen omaa,
sellaista, jota kukaan tai mikään ei voi ottaa pois.
Kiitollisuutta tunteva on sisäistänyt hyvän itseensä.
Erityisen onnellisilla ihmisillä
on taito olla myös kiitollisia
ja kiitollisuus on
yksi vahvimmin onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä.
Kiitollinen ja onnellinen ihminen
ei suinkaan ole kritiikitön ongelmien kieltäjä.
Hän näkee vaikeudet vaikeuksina,
mutta ei anna niiden lannistaa itseään.
Hän muuttaa ongelmat haasteiksi ja tavoitteiksi
ja ryhtyy toimeen.
Hän erottelee asiat niihin,
joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei.
Kiitollinen näkee sen,
mitä hän on saanut Jumalalta, elämältä ja lähimmäisiltä,
ja osaa antaa sille arvoa.
Aidossa kiitollisuudessa ei ole kysymys vaihtokaupasta,
jossa jäädään velkaa, vaan halusta laittaa hyvä kiertämään.
lauantai 19. syyskuuta 2009
Avantouinnin teologiset perusteet
Isä Mitro kertoo kirjassaan Isä Mitron ajatuksia elämästä, työstä ja uskosta (WSOY 2008) monta ihmeellistä asiaa. Ne hämmästyttää, kummastuttaa luterilaista kulkijaa.
Muuan ihmetyksen aihe on avantouintiharrastus, joka alkoi isän esimerkkiä seuranneen pikku-Mitron kohdalla jo varhain. Avantouinnin terveydellisiä vaikutuksia ei kai kukaan kiistä, mutta teologiset perustelut harrastukselle vasta kiintoisia ovatkin!
Mitro kertoo, että avanto ja avantouinti liittyy idän katolisessa ortodoksisessa perinteessä kasteeseen ja loppiaiseen. Raja- ja itäkarjalaisilla kuten myös kolttasaamelaisilla ortodokseilla oli tapana pääsääntöisesti päättää loppiaispalvelus ristisaatolla, joka suuntautui avannolle. Siellä toimitettiin suuri vedenpyhitys.
Vedenpyhityksen päätteeksi pappi laski suuren käsiristinsä kolmasti avantoon. Tapahtuma kuvaa itse Kristuksen kastetta Jordan-virrassa ja samalla myös meidän omaa kastettamme, Mitro kirjoittaa.
Ortodokseilla on edelleen käytössä upotuskaste.
Tämän jälkeen avannosta ammennettiin pyhää vettä kulhoon, josta sitä vihmottiin paikalla olevien seurakuntalaisten päälle. Rohkeimmat seurakuntalaiset olivat varautuneet siihen, että toimituksen päätteeksi hekin tahtovatt seurata ristin ja Vapahtajan esimerkkiä ja pulahtaa siunattuun avantoon.
Talvi ja avanto antaa avaruutta myös maailmanlaajuiselle ortodoksiselle perinteelle. Kreikassa ortodoksinuorukaiset osoittavat rohkeutensa hyppäämällä satama-altaaseen pää edellä etsiäkseen kilpaa pohjaan heitettyä ristiä. Täällä Pohjolan perukoilla sankaruuteen kuulemma riittää pelkkä pulahdus ja hyinen hurmio, ristiä ei tarvitse lähteä sukeltamaan.
Eikä tässä vielä kaikki: Ortodoksit uskovat, että pyhitetyssä vedessä uidessaan kylpijä saa anteeksi syntinsä ja vielä bonuksena rajattoman Jumalan siunaukksen.
Sussiunakkoon!
Mitä tällaiseen olisi sanonut oppi-isämme Luther? Mitä sanomme me tämän päivän "järkevät" luterilaiset? Onko avantouinnin hengellistämisessä tolkkua vai ei? Uskommeko me pyhitetyn veden voimaan?
Entä kastevesi sitten? Mitä sille tapahtuu käytön jälkeen? Tätä kysymystä käsitellään toisessa blogissani, jonka osoite on
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=121&id=2496
Kyseisellä foorumilla kerron myös, miksi muuan nokkela pappi kastoi lapsen sitruunalimsalla...
Muuan ihmetyksen aihe on avantouintiharrastus, joka alkoi isän esimerkkiä seuranneen pikku-Mitron kohdalla jo varhain. Avantouinnin terveydellisiä vaikutuksia ei kai kukaan kiistä, mutta teologiset perustelut harrastukselle vasta kiintoisia ovatkin!
Mitro kertoo, että avanto ja avantouinti liittyy idän katolisessa ortodoksisessa perinteessä kasteeseen ja loppiaiseen. Raja- ja itäkarjalaisilla kuten myös kolttasaamelaisilla ortodokseilla oli tapana pääsääntöisesti päättää loppiaispalvelus ristisaatolla, joka suuntautui avannolle. Siellä toimitettiin suuri vedenpyhitys.
Vedenpyhityksen päätteeksi pappi laski suuren käsiristinsä kolmasti avantoon. Tapahtuma kuvaa itse Kristuksen kastetta Jordan-virrassa ja samalla myös meidän omaa kastettamme, Mitro kirjoittaa.
Ortodokseilla on edelleen käytössä upotuskaste.
Tämän jälkeen avannosta ammennettiin pyhää vettä kulhoon, josta sitä vihmottiin paikalla olevien seurakuntalaisten päälle. Rohkeimmat seurakuntalaiset olivat varautuneet siihen, että toimituksen päätteeksi hekin tahtovatt seurata ristin ja Vapahtajan esimerkkiä ja pulahtaa siunattuun avantoon.
Talvi ja avanto antaa avaruutta myös maailmanlaajuiselle ortodoksiselle perinteelle. Kreikassa ortodoksinuorukaiset osoittavat rohkeutensa hyppäämällä satama-altaaseen pää edellä etsiäkseen kilpaa pohjaan heitettyä ristiä. Täällä Pohjolan perukoilla sankaruuteen kuulemma riittää pelkkä pulahdus ja hyinen hurmio, ristiä ei tarvitse lähteä sukeltamaan.
Eikä tässä vielä kaikki: Ortodoksit uskovat, että pyhitetyssä vedessä uidessaan kylpijä saa anteeksi syntinsä ja vielä bonuksena rajattoman Jumalan siunaukksen.
Sussiunakkoon!
Mitä tällaiseen olisi sanonut oppi-isämme Luther? Mitä sanomme me tämän päivän "järkevät" luterilaiset? Onko avantouinnin hengellistämisessä tolkkua vai ei? Uskommeko me pyhitetyn veden voimaan?
Entä kastevesi sitten? Mitä sille tapahtuu käytön jälkeen? Tätä kysymystä käsitellään toisessa blogissani, jonka osoite on
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=121&id=2496
Kyseisellä foorumilla kerron myös, miksi muuan nokkela pappi kastoi lapsen sitruunalimsalla...
tiistai 15. syyskuuta 2009
Leijonien eteen!
Koska kristityt eivät enää ole lainsuojattomia samaan tapaan kuin Roomassa hullujen keisareitten järjestämien vainojen aikana, niin ristikansaa ei enää saa syöttää leijonille.
Mutta ihminen on ihmiselle susi. Kiusaajat ja uhrit vaihtuvat, samoin ajat, paikat ja käytettävissä olevat kidutustavat, mutta tappaminen jatkuu aina vaan!
Olisi nyt joku voinut viime vuosisadalla pikkuisen vinkata Aatullekin, että ei niitä juutalaisia olisi saanut sillä tavalla kohdella. Tai Isä Aurinkoiselle, joka Suuressa Itäisessä Naapurissamme listi kaikkia mahdollisia kansalaisuuksia, joita epäili vallankumouksen vihollisiksi. Pahimmat viholliset taisivat olla opettajia ja pappeja. Solovetskin luostari muutettiin 1920-luvulla vankileiriksi. Pappeja ristiinnaulittiin, heitettiin Vienan-mereen ja katsottiin, jäisivätkö pinnalle kellumaan. Eivät jääneet.
Tällä iällä ja tällä järjellä varustettuna minun on todettava, että vuosien varrella olen oppinut luottamaan ja turvaamaan entistä enemmän Jumalaan, sitä enemmän, mitä enemmän olen joutunut pettymään ihmisiin. Enkä tarkoita vain muita ihmisiä, vaan ennen muuta itseäni.
Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, mutta me kovetamme itsemme kaikesta pahasta kuullessamme. Ei koske meitä. Järkihän siinä menisi, jos pitäisi suhtautua empaattisesti kaikkiin uhreihin.
Kaukana tapahtuviin kauheuksiin ei tarvitse reagoida, jos ja kun ketään suomalaista ei ole kuollut. Mutta lähellä tapahtuvat asiat ovat ihan toinen juttu. Etenkin, jos ne jollakin tavalla sivuavat eläimiä.
Miten koskettavaa onkaan tämänpäiväinen uutinen, että kustannussyistä Korkeasaaren leijonia aletaan ruokkia stadin citykaneilla. Ne maksavat pari euroa kilo, kun Unkarista tuodut pakastekanit (vai mitä ne nyt oli...?) maksavat kympin.
Kanit posautetaan haulikoilla hengiltä ja vasta sitten ne päätyvät leijonien eteen. Korppikotkat hoitavat loppusiivouksen. Ja taitaapa Korkeasaaresta löytyä shakaaleitakin.
Pelin henkeen kuuluisi tietysti toimittaa kanit elävinä isojen kissojen häkkeihin, vaan arvaahan tuon, millainen haloo siitä nousisi.
Voi, miksi Rooman keisareille, Hitlerille ja Stalinille ei riittänyt pelkkä kaninmetsästys!?!
Mutta ihminen on ihmiselle susi. Kiusaajat ja uhrit vaihtuvat, samoin ajat, paikat ja käytettävissä olevat kidutustavat, mutta tappaminen jatkuu aina vaan!
Olisi nyt joku voinut viime vuosisadalla pikkuisen vinkata Aatullekin, että ei niitä juutalaisia olisi saanut sillä tavalla kohdella. Tai Isä Aurinkoiselle, joka Suuressa Itäisessä Naapurissamme listi kaikkia mahdollisia kansalaisuuksia, joita epäili vallankumouksen vihollisiksi. Pahimmat viholliset taisivat olla opettajia ja pappeja. Solovetskin luostari muutettiin 1920-luvulla vankileiriksi. Pappeja ristiinnaulittiin, heitettiin Vienan-mereen ja katsottiin, jäisivätkö pinnalle kellumaan. Eivät jääneet.
Tällä iällä ja tällä järjellä varustettuna minun on todettava, että vuosien varrella olen oppinut luottamaan ja turvaamaan entistä enemmän Jumalaan, sitä enemmän, mitä enemmän olen joutunut pettymään ihmisiin. Enkä tarkoita vain muita ihmisiä, vaan ennen muuta itseäni.
Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, mutta me kovetamme itsemme kaikesta pahasta kuullessamme. Ei koske meitä. Järkihän siinä menisi, jos pitäisi suhtautua empaattisesti kaikkiin uhreihin.
Kaukana tapahtuviin kauheuksiin ei tarvitse reagoida, jos ja kun ketään suomalaista ei ole kuollut. Mutta lähellä tapahtuvat asiat ovat ihan toinen juttu. Etenkin, jos ne jollakin tavalla sivuavat eläimiä.
Miten koskettavaa onkaan tämänpäiväinen uutinen, että kustannussyistä Korkeasaaren leijonia aletaan ruokkia stadin citykaneilla. Ne maksavat pari euroa kilo, kun Unkarista tuodut pakastekanit (vai mitä ne nyt oli...?) maksavat kympin.
Kanit posautetaan haulikoilla hengiltä ja vasta sitten ne päätyvät leijonien eteen. Korppikotkat hoitavat loppusiivouksen. Ja taitaapa Korkeasaaresta löytyä shakaaleitakin.
Pelin henkeen kuuluisi tietysti toimittaa kanit elävinä isojen kissojen häkkeihin, vaan arvaahan tuon, millainen haloo siitä nousisi.
Voi, miksi Rooman keisareille, Hitlerille ja Stalinille ei riittänyt pelkkä kaninmetsästys!?!
maanantai 14. syyskuuta 2009
SUSSIUNAKKOON: EIHÄN TÄMÄ NYT TÄHÄN VOI LOPPUA!
Arvoisat lukijat.
Olen nähnyt valon.
Olen tehnyt parannuksen.
Tai ainakin Comebackin.
Ymmärrän nyt,
ettei puivan härän suuta
kannata sulkea
eikä kultamunia munivaa hanhea tappaa.
Bisneskielellä:
Kun tuotetta on varastossa
vielä vaikka millä mitalla,
niin ei kannata päästää
asiakkaita menemään.
Asiakkaan pitäminen tyytyväisenä
on aina helpompaa kuin
uuden pyydystäminen.
Niinpä Sussiunakkoon!-blogi
saa uuden elämän,
sille annetaan tekohengitystä,
jotta se elpyneenä voisi nousta
uuteen kukoistukseen
samaa tahtia kuin
taantuman tainnuttama Suomi-neitomme.
Pieni varoitus tulevasta:
Jos blogimerkinnöissäni ei aina
tunnu olevan päätä eikä häntää,
niin se johtuu siitä, että
kirjoittaja on tyypillinen
keskikehonrakentaja.
JOS lukijat eivät anna
minkäänlaista vinkkiä siitä,
milloin mennään ojaan,
milloin taas allikkoon,
niin saavat syyttää vain itseään.
Tässä blogissa käytetty
tajunnanvirtatekniikka
merkitsee vain ja ainoastaan
allekirjoittaneen tajuntaa ja virtaa...
Summa summarum: Paikoillenne, valmiit, ei ihan vielä...
Hannu
Olen nähnyt valon.
Olen tehnyt parannuksen.
Tai ainakin Comebackin.
Ymmärrän nyt,
ettei puivan härän suuta
kannata sulkea
eikä kultamunia munivaa hanhea tappaa.
Bisneskielellä:
Kun tuotetta on varastossa
vielä vaikka millä mitalla,
niin ei kannata päästää
asiakkaita menemään.
Asiakkaan pitäminen tyytyväisenä
on aina helpompaa kuin
uuden pyydystäminen.
Niinpä Sussiunakkoon!-blogi
saa uuden elämän,
sille annetaan tekohengitystä,
jotta se elpyneenä voisi nousta
uuteen kukoistukseen
samaa tahtia kuin
taantuman tainnuttama Suomi-neitomme.
Pieni varoitus tulevasta:
Jos blogimerkinnöissäni ei aina
tunnu olevan päätä eikä häntää,
niin se johtuu siitä, että
kirjoittaja on tyypillinen
keskikehonrakentaja.
JOS lukijat eivät anna
minkäänlaista vinkkiä siitä,
milloin mennään ojaan,
milloin taas allikkoon,
niin saavat syyttää vain itseään.
Tässä blogissa käytetty
tajunnanvirtatekniikka
merkitsee vain ja ainoastaan
allekirjoittaneen tajuntaa ja virtaa...
Summa summarum: Paikoillenne, valmiit, ei ihan vielä...
Hannu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)
