Olosuhteet huomioon ottaen, osa 1 / 2

Kävimme taas tänä aamuna pitämässä Ressun lukiossa päivänavauksen. Vai avasimmeko me aamun, emme ole ihan varmoja asiasta. Mutta kirkkovuodelle uskollisina paasasimme maailmanlopusta. Teimme koko roskasta lopun viidessä minuutissa.

Juuri kun astuimme ulos koulun ovesta, se alkoi. Sisäinen dialogi, nimittäin. Taas kerran. Nyt se ilmeni haastattelun muodossa.

Sielu: Olet käynyt täällä jo 30 vuoden ajan pitämässä noita hartauksiasi. Se on aika pitkä aika. On varmasti vaikea keksiä, mistä puhuisi…?

Henki: Jo alusta asti minulle on ollut selvää, että puhun nenän ja leuan välistä.

Ruumis: (hytkyy naurusta).

Sielu: Libero, sinä olet jo sen ikäinen, että alat unohdella asioita. Mitä teet, jos ihmiset ahdistelevat sinua hengellisillä kysymyksillään, ja sinä olet ihan pihalla…?

Libero: Useimpiin hengellisiin kysymyksiin oikea vastaus on kuitenkin Jeesus. Tämän kun pidän mielessäni, niin eihän tässä vielä hätiä mitiä!



Minulla on tapana huvitella itsekseni kertoilemalla itselleni vitsejä, joita en ole ennen kuullut. Ja aina on ruumiilla yhtä hauskaa! Mutta poikkeuksellisesti tänään meni läpi ihan vanhakin vitsi, otsakkeeseen liittyvä. (Joskus tuntuu siltä, että tuo ruumis taitaa olla vähän yksinkertainen, kun se vaan nauraa. Paitsi silloin kun se itkee ilosta). Kolmea seppää kohti kulkiessani minulta pääsi tällainen vitsi:

Piispantarkastus norjalaisessa kansakoulussa joulun alla joskus ennen toista maailmansotaa. Piispa kiertelee luokissa ja ihmettelee sitten rehtorille, että mahtavatkohan hänen kysymyksensä olla liian vaikeita lapsille, kun kukaan ei tohdi vastata. Viimeiseen luokkaan mennessään piispa oli päättänyt, että nyt kyllä teen niin helpon kysymyksen, että varmasti osaavat oppilaat vastata.

Kysymys kuului: ”Mikä se sellainen on, jolla on ruskea turkki, pörröinen häntä ja jolla on pesä puussa?” Ei uskaltanut kukaan vastata nytkään. Piispa kääntyi neuvottoman oloisena erään etupenkissä istuvan silmälasipäisen pojan puoleen ja kysyi, mitä mieltä tämä on.

Poika mietti hetken aikaa, sanoi sitten: ”Kuvauksesta päätellen se voisi olla orava. Mutta olosuhteet huomioon ottaen vastaan, että Jeesus-lapsi!”

Ei mahda mitään: Hymy repeää korviin asti. Nyt ruumis ei enää meinaa pysyä nahoissaan. Sen teki mieli heittäytyä maahan ja kieriskellä haltioituneena Mannerheimintiellä ja ylittää katukin seeprakäytävää pitkin yhä pyörien.

Mutta eihän sellainen käytös nyt mitenkään voi tulla kuuloonkaan.. Eihän tällainen arvokkaasti ikääntynyt, vatsakas, rillipäinen ja parrakas pappishenkilö nyt mitenkään voi…

Ruumis rauhoittui vasta, kun vein sen kahdeksi tunniksi kuntosalille rääkätt… rauhoittumaan!