Anteeksi nyt vaan, mutta taitavat tässä maassa aina välillä mennä vähän överiksi hyysääminen ynnä sielun hoitaminen?
Jossakin päin Suomea on nähty karhuja ja siitä pitää hätäkeskuksen päästä varoittamaan ihan valtakunnallisesti. Uutisten tai muitten telkkariohjelmien päälle kulkee kauhean hälytysäänen saattelemana punainen nauha, jossa sitten vaaditaan ihmisiä pysymään sisätiloissa.
Kotimaa24 uutisoi ke 15.9.2010 Oulussa klo 18 pidetyn rukoushetken, koska "keskiviikkoaamuisessa Arizona Chemicalsin tehtaalla tapahtuneessa räjähdyksessä kuoli yksi ihminen ja toinen loukkaantui pahoin. Myös kolmella muulla työntekijällä on vammoja."
Siis mitä?
Oulussako tuo Arizona sijaitsee?
Ei kaiketi joka onnettomuudesta nyt rukoushetkiä lähdetä pitämään? Eihän tässä nyt suinkaan mistään suuronnettomuudesta ole kyse?
Jos sille tielle lähdetään, että joka räsähdykseen reagoidaan noin suureellisesti, niin mepä näemmekin vielä senkin ajan, jolloin TV:n karhuhavaintohälytykseen liitetään myös tieto siitä, missä kirkossa vietetään rukoushetkeä klo 18.
HÖH?
PÖH!
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
torstai 24. kesäkuuta 2010
Juhannuksen kunniaksi: Iänikuisia totuuksia lasten ja Hannun suusta (ei tosikoille!)
Sananlaskun mukaan totuus kuullaan lasten suusta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä sieltä välillä tulee sellaista tekstiä, ettei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Alla on muutamia lapsellisiä ajatelmia, joihin eräs elämää paljon nähnyt pappi tarttuu enemmän tai vähemmän sielunhoidollisesti.
Lapsi: Jeesuksella ei ollut lompakkoa, koska hänellä ei ollut taskuja. Vaipat vaan koko ajan. Sitten kävi todella huonosti.
Hannu: Mutta eiväthän vaipat ikää katso: Niitä tarvitsevat niin aivan pienet kuin ihan vanhatkin ihmiset, vai mitä? Mutta se Jeesuksen vaippa oli kyllä niin hyvä, että sotilaat ottivat sen Jeesukselta pois ja pistivät arpajaisvoitoksi.
Lapsi: Pappina oleminen on tylsää. Hänen täytyy kaivaa ihmisiä maahan tai paistaa niitä uunissa.
Hannu: Kaikki työt ovat välillä vähän tylsiä. Nykyään kyllä käytetään kaivinkoneita, joita varten on aivan oma porukkansa, haudankaivajat. Isompana sinäkin sitten opit tietämään, mikä on paistamisen ja grillaamisen ero. Taivaalta satavasta tuhkasta sinulla taitaakin jo olla jonkin sortin kokemusta?
Lapsi: Kun Jumala kuoli, hän pääsi taivaaseen niin kuin kaikki muutkin. Ja sinne hän on jäänyt.
Hannu: Jumalan kuolemaa ne monet sinua isommatkin ovat yrittäneet tolkuttaa. Älä kuitenkaan sellaisia usko. Taivas on Jumalan koti. Ja jos hyvin käy, se on myös sinun tuleva kotisi.
Lapsi: Jeesus asui kaukaisessa maassa. Mummi on ollut siellä valittamassa muurista. Se oli hirveän vanha ja romahtamaisillaan.
Hannu: Suotta suret, jos sitä itkumuuria murehdit Juutalaiset ovat rakentaneet jo uuden muurin. Jos taas viittasit mummiisi, niin toki noinkin voi olla. Olen kuitenkin huomannut, että vanhat isoäidit eivät romahda läheskään niin helposti kuin luulisi, jos ja kun heillä on seuraa ja iloa teistä lastenlapsista!
Lapsi: Jeesus käveli vetten päällä, koska hän ei halunnut kastella jalkojaan.
Hannu: Niin, eikö ollutkin vähän ihmeellinen juttu? Ei Jeesus kuinkaan vettä pelännyt. Hän sanoi olevansa Elämän Vesi. Hän uskalsi jopa pestä opetuslastensa likaiset jalat. Ja myöhemmin ylösnoussut Jeesus käski kastaa kaikki maailman ihmiset opetuslapsikseen. Oletko muuten kuullut, miten Jeesus käveli seinän läpi? Entä siitä, kun Jeesus lupaa tulla ihmisten sydämeen asumaan? Eivät taida meiltä nämä Jeesus-jutut ihan heti loppua, vai mitä?
Lapsi: Jeesuksella ei ollut lompakkoa, koska hänellä ei ollut taskuja. Vaipat vaan koko ajan. Sitten kävi todella huonosti.
Hannu: Mutta eiväthän vaipat ikää katso: Niitä tarvitsevat niin aivan pienet kuin ihan vanhatkin ihmiset, vai mitä? Mutta se Jeesuksen vaippa oli kyllä niin hyvä, että sotilaat ottivat sen Jeesukselta pois ja pistivät arpajaisvoitoksi.
Lapsi: Pappina oleminen on tylsää. Hänen täytyy kaivaa ihmisiä maahan tai paistaa niitä uunissa.
Hannu: Kaikki työt ovat välillä vähän tylsiä. Nykyään kyllä käytetään kaivinkoneita, joita varten on aivan oma porukkansa, haudankaivajat. Isompana sinäkin sitten opit tietämään, mikä on paistamisen ja grillaamisen ero. Taivaalta satavasta tuhkasta sinulla taitaakin jo olla jonkin sortin kokemusta?
Lapsi: Kun Jumala kuoli, hän pääsi taivaaseen niin kuin kaikki muutkin. Ja sinne hän on jäänyt.
Hannu: Jumalan kuolemaa ne monet sinua isommatkin ovat yrittäneet tolkuttaa. Älä kuitenkaan sellaisia usko. Taivas on Jumalan koti. Ja jos hyvin käy, se on myös sinun tuleva kotisi.
Lapsi: Jeesus asui kaukaisessa maassa. Mummi on ollut siellä valittamassa muurista. Se oli hirveän vanha ja romahtamaisillaan.
Hannu: Suotta suret, jos sitä itkumuuria murehdit Juutalaiset ovat rakentaneet jo uuden muurin. Jos taas viittasit mummiisi, niin toki noinkin voi olla. Olen kuitenkin huomannut, että vanhat isoäidit eivät romahda läheskään niin helposti kuin luulisi, jos ja kun heillä on seuraa ja iloa teistä lastenlapsista!
Lapsi: Jeesus käveli vetten päällä, koska hän ei halunnut kastella jalkojaan.
Hannu: Niin, eikö ollutkin vähän ihmeellinen juttu? Ei Jeesus kuinkaan vettä pelännyt. Hän sanoi olevansa Elämän Vesi. Hän uskalsi jopa pestä opetuslastensa likaiset jalat. Ja myöhemmin ylösnoussut Jeesus käski kastaa kaikki maailman ihmiset opetuslapsikseen. Oletko muuten kuullut, miten Jeesus käveli seinän läpi? Entä siitä, kun Jeesus lupaa tulla ihmisten sydämeen asumaan? Eivät taida meiltä nämä Jeesus-jutut ihan heti loppua, vai mitä?
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Vielä sananen kilojen karistelusta
Tässäpä lukijalle terveisiä meidän seurakunnan (Hgin Tmk) intrasta:
Kiloja karisi 711 - Rahaa Nepaliin kertyi 10 665 euroa Tuomiokirkkoseurakunnassa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan loppupunnituksissa kävi meidän seurakunnassamme 144 naista ja 45 miestä. Naiset pudottivat painoaan 459 kiloa ja miehet 252 kiloa.
Keskimääräisesti miesten painonpudotus oli naisia suurempi, 5,6 kiloa, kun naisten vastaava oli 3,2 kiloa. Yhteensä painoa putosi 711 kg, mikä tekee rahassa 10 665 euroa. Kampanjaan lähti mukaan 363 henkeä, mutta vain 189 tuli loppupunnitukseen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkistaa kampanjan kokonaistulokset viimeistään 15.6.
:::::::::::::::::::::::
Eli pienistä puroista ne näyttävät isotkin vedet syntyvän!
Ajattele, lukija: Yli 10 ja puoli tuhatta euroa tämänkaltaisella ponnistelulla hyväntekeväisyyteen.
Tätä pitää saada lisää (siis rahaa hyväntekeväisyyteen)!
Tätä pitää saada vähemmän (eli kiloja olisi vieläkin lisää jaossa, jos ketä kiinnostaa...)!
Kiloja karisi 711 - Rahaa Nepaliin kertyi 10 665 euroa Tuomiokirkkoseurakunnassa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan loppupunnituksissa kävi meidän seurakunnassamme 144 naista ja 45 miestä. Naiset pudottivat painoaan 459 kiloa ja miehet 252 kiloa.
Keskimääräisesti miesten painonpudotus oli naisia suurempi, 5,6 kiloa, kun naisten vastaava oli 3,2 kiloa. Yhteensä painoa putosi 711 kg, mikä tekee rahassa 10 665 euroa. Kampanjaan lähti mukaan 363 henkeä, mutta vain 189 tuli loppupunnitukseen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkistaa kampanjan kokonaistulokset viimeistään 15.6.
:::::::::::::::::::::::
Eli pienistä puroista ne näyttävät isotkin vedet syntyvän!
Ajattele, lukija: Yli 10 ja puoli tuhatta euroa tämänkaltaisella ponnistelulla hyväntekeväisyyteen.
Tätä pitää saada lisää (siis rahaa hyväntekeväisyyteen)!
Tätä pitää saada vähemmän (eli kiloja olisi vieläkin lisää jaossa, jos ketä kiinnostaa...)!
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
”Lapsi olisi kuin pallo jalassa!”
Parin kuukauden kuluttua 30 vuotta täyttävä, parisuhteessa elävä synnyttämätön nainen antaa itselleen syntymäpäivälahjaksi sterilisaation. Lääkäri ei eettisiin syihin vedoten suostunut operaatioon aikaisemmin.
Nainen perusteli päätöstään sillä, että hän ei ole koskaan tuntenut hoivaviettiä. ”En osaa olla lasten seurassa. Ne saavat minut levottomiksi hektisyydellään ja arvaamattomuudellaan”. Naisen avomies komppaa vierestä: ”En halua luopua vapaudestani. Lapsi olisi kuin pallo jalassa.”
Helsingin Sanomat julkaisi Elämä-palstallaan ma 7.6.10 koko sivun mittaisen jutun nimeltä Vauvakuumeettomat. Siinä elämännautiskelijat, työmyyrät ja erakko kertoivat, miltä tuntuu elää ilman lapsia yhteiskunnassa, jossa suvun jatkaminen kuuluu menen mielestä yhä sääntöihin.
Nyt kuudenkympin korvilla oleva työmyyräpariskunta ajatteli nuorena parina, että lapsia voisi tulla sitten, kun tilanne olisi taloudellisesti vakaa. ”Lapsenteko” (sic!) kuitenkin jäi, kun kova työnteko vei parin mennessään. Lopulta pariskunta huomasi tottuneensa elämään ilman tenavia. ”Lasten hankinta ei ole tae onnellisesta vanhuudesta!” he tietävät kertoa. He ovat jo (varmaan moneenkin kertaan) turvanneet vanhuutensa taloudellisesti. Pari aikoo muuttaa aikanaan yksityiseen hoitokotiin…
Erakkouteen taipuvainen, maalla asuva 44-vuotias nainen saa voimaa taiteestaan ja omistamistaan hevosista. Hänellä ei ole minkäänlaista kaipausta lastenhoitoa tai pitkäaikaista parisuhdetta kohtaan. ”Olisin varmaankin se äiti, joka joutuisi otsikoihin ripustettuaan lapsensa vaatekoukkuun”, taiteilija-ratsastuksenopettaja sanoo virnistäen. Nuorempana nainen pisti monta seurustelusuhdetta poikki, kun miehet alkoivat haikailla lapsia. Nainen kokee olevansa onnellinen, kun on vastuussa vain omasta ja eläintensä hyvinvoinnista.
Jokin tässä nyt mättää, mutta mikä?
Lisää keskustelukysymyksiä:
”Lisääntykää ja täyttäkää maa…”? Kenen tehtävä on kyseessä?
Lapset ovat Jumalan lahja. Voiko lahjasta noin vain kieltäytyä?
Onko olemassa vanhemmuuteen kelpaamattomia ihmisiä?
Nainen perusteli päätöstään sillä, että hän ei ole koskaan tuntenut hoivaviettiä. ”En osaa olla lasten seurassa. Ne saavat minut levottomiksi hektisyydellään ja arvaamattomuudellaan”. Naisen avomies komppaa vierestä: ”En halua luopua vapaudestani. Lapsi olisi kuin pallo jalassa.”
Helsingin Sanomat julkaisi Elämä-palstallaan ma 7.6.10 koko sivun mittaisen jutun nimeltä Vauvakuumeettomat. Siinä elämännautiskelijat, työmyyrät ja erakko kertoivat, miltä tuntuu elää ilman lapsia yhteiskunnassa, jossa suvun jatkaminen kuuluu menen mielestä yhä sääntöihin.
Nyt kuudenkympin korvilla oleva työmyyräpariskunta ajatteli nuorena parina, että lapsia voisi tulla sitten, kun tilanne olisi taloudellisesti vakaa. ”Lapsenteko” (sic!) kuitenkin jäi, kun kova työnteko vei parin mennessään. Lopulta pariskunta huomasi tottuneensa elämään ilman tenavia. ”Lasten hankinta ei ole tae onnellisesta vanhuudesta!” he tietävät kertoa. He ovat jo (varmaan moneenkin kertaan) turvanneet vanhuutensa taloudellisesti. Pari aikoo muuttaa aikanaan yksityiseen hoitokotiin…
Erakkouteen taipuvainen, maalla asuva 44-vuotias nainen saa voimaa taiteestaan ja omistamistaan hevosista. Hänellä ei ole minkäänlaista kaipausta lastenhoitoa tai pitkäaikaista parisuhdetta kohtaan. ”Olisin varmaankin se äiti, joka joutuisi otsikoihin ripustettuaan lapsensa vaatekoukkuun”, taiteilija-ratsastuksenopettaja sanoo virnistäen. Nuorempana nainen pisti monta seurustelusuhdetta poikki, kun miehet alkoivat haikailla lapsia. Nainen kokee olevansa onnellinen, kun on vastuussa vain omasta ja eläintensä hyvinvoinnista.
Jokin tässä nyt mättää, mutta mikä?
Lisää keskustelukysymyksiä:
”Lisääntykää ja täyttäkää maa…”? Kenen tehtävä on kyseessä?
Lapset ovat Jumalan lahja. Voiko lahjasta noin vain kieltäytyä?
Onko olemassa vanhemmuuteen kelpaamattomia ihmisiä?
maanantai 31. toukokuuta 2010
Ei ihan kuutta, mutta neljä kumminkin!
Eilen (su 30.5.10) oli Läskillä lukutaitoa-kampanjan "loppuhuipennus" tai ainakin loppupunnitus. Messun jälkeen kirkkokahveille saapui myös YLEn kameramies sekä kaksi toimittajaa, toinen radionsta, toinen TV:stä.
Ihan kiinnostavan koosteen toimittaja olikin saanut aikaan: monipuolisen, vieläpä hauskan.
Katso itse! Linkki toimii kesäkuun loppuun asti.
http://areena.yle.fi/video/1022912
Ihan kiinnostavan koosteen toimittaja olikin saanut aikaan: monipuolisen, vieläpä hauskan.
Katso itse! Linkki toimii kesäkuun loppuun asti.
http://areena.yle.fi/video/1022912
maanantai 24. toukokuuta 2010
Pohdiskeluja pitkän parisuhteen päättymisestä
Eräänä aamuna heräsin, katsoin vierelläni nukkuvaa ja huomasin, etten rakasta häntä enää. Pitkässä suhteessa niitä aamuja on ehtinyt olla. Päiviä myös ja iltoja. Öitä, joina toista ei kuulu kotiin tai joina itse ei haluaisi tai uskaltaisi palata sinne. Vastaus tähän tunteeseen on aina ollut tekeminen. Sitkeä jaksaminen. Tunteen tuoreuttaminen. Järkiliittoon sopeutuminen. Sisulla on ollut syynsä. Nyt suuri osa niistä syistä on poissa. Lapset. Seksi. Asuntolaina.
Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoran muutokseen haastavaa kirjaa Parasta ikää (WSOY 2010) saa lukea henkeään haukkoen. Niin ihana ja kamala opus on. Ihana siinä mielessä, että se antaa kyytiä (ns. suuriin ikäluokkiin kuuluvan) varttuneen lukijansa luutuneille ajatustottumuksille. Kamala siksi, että teksti on niin ehdotonta, suorastaan inhorealistista.
50 vuotta täytettyäsi alat katsoa enemmän niitä vuosia, joita on jäljellä kuin niitä, jotka ovat menneet. Tilinteon hetki on nyt! Kirja muistuttaa, että elämän kirjanpidon saldo lasketaan päivittäin. Kirjoittajan mukaan Parasta ikää on aika eläkeiän kynnyksellä. Ehkä Hilkka sitten seuraavassa opaskirjassaan opettaa, miten mummo lavatansseissa ottaa tilaisuudesta vaarin?
Toisella ei välttämättä ole aavistustakaan, että hän on tarkasteltavana kuin perhonen neulassa. Joskus totuus valkenee vasta, kun kuulet olevasi vanha, että edessä on uusi elämä ja sinä olet sen este.
Onko tässä luettavissa modernien ihmissuhdeoppaitten ”oivallus”: Jos olet tyytymätön parisuhteeseesi, niin lähde siitä pois? Tällaista henkeä Libero on haistavinaan monista nykypäivän opetuksista. Mihin katosi kirkonkin vaalima ajatus, että tulipa yhteisellä taipaleella kumppaneita vastaan mitä tahansa, siitä selvitään yhdessä?
Nykymuotoinen, rakkaudelle perustuva liitto syntyi, kun avioliiton kesto-odote oli parikymmentä vuotta. Olemme siis ylipitkällä maratonilla, ja tähän asti on voinut mennä ihan hyvin. Joskus jaksamiseen auttaa inhorealismi, sen miettiminen ettei mitään tätä enää olisi. Kaikki ne kerrat, kun toivoin että katoaisit, kuolisit vaikka. Ja sitten niin kävi. Voisinpa kääntää kelloa taaksepäin. Saisinpa sanotut sanomattomiksi. Joskus ajattelee vaatimattomasti, että jos riittäisi edes respektiä, kun rakkaus on niin vähissä. Olisi kunnioitusta. Silläkin pääsisi jo pitkälle. Ehkä lopun ikää?
Pitäisikö umpirakastuneita nuoria varoittaa, että älkäähän nyt hötkyilkö? Rakastuminen on kaikessa epärealistisuudessaan vallan vaarallinen tila. Jäitä hattuun! Jos on tarkoitus jakaa toisen kanssa koko elämä, niin vähemmälläkin kiireellä kyllä kerkeää pyörittämään unelmat tappavaa perheen arkisirkusta…?
Yhä useampi eroaa yhä myöhemmällä iällä. Kahdeksassa tapauksessa kymmenestä eroaloitteen tekee nainen. kahdeksassa kymmenestä mies yllättyy. Mistä lähtien kaikki alkoi mennä vikaan? Kun alussa mennään puoli astetta pieleen, ollaan pitkän vaelluksen jälkeen jo aivan väärällä puolen jänkää. Usein eron katkerin kysymys on: Kuinka kauan tätä on jatkunut? Kuinka moni tietää? Tässä iässä on jo kasvot, jotka menettää. Ystävät ovat usein yhteisiä. Enkö ole vain huomannut, miten he ovat katsoneet minua? Kyseessä ei aina ole toinen nainen tai mies; ystävät ovat ehkä kurkistaneet umpikujaan, jossa tietämättämme olimme.
Tuhannen taalan kysymyksiä:
- Kuka voisi / osaisi valmentaa nuoria tulevan varalle?
-Kiinnostaako tällainen opastus edes nuoria, jotka ovat varmoja, että rakkaus on vastaus kaikkeen?
Kursivoidut tekstit ovat poimintoja Hilkka Olkinuoran kirjasta.
Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoran muutokseen haastavaa kirjaa Parasta ikää (WSOY 2010) saa lukea henkeään haukkoen. Niin ihana ja kamala opus on. Ihana siinä mielessä, että se antaa kyytiä (ns. suuriin ikäluokkiin kuuluvan) varttuneen lukijansa luutuneille ajatustottumuksille. Kamala siksi, että teksti on niin ehdotonta, suorastaan inhorealistista.
50 vuotta täytettyäsi alat katsoa enemmän niitä vuosia, joita on jäljellä kuin niitä, jotka ovat menneet. Tilinteon hetki on nyt! Kirja muistuttaa, että elämän kirjanpidon saldo lasketaan päivittäin. Kirjoittajan mukaan Parasta ikää on aika eläkeiän kynnyksellä. Ehkä Hilkka sitten seuraavassa opaskirjassaan opettaa, miten mummo lavatansseissa ottaa tilaisuudesta vaarin?
Toisella ei välttämättä ole aavistustakaan, että hän on tarkasteltavana kuin perhonen neulassa. Joskus totuus valkenee vasta, kun kuulet olevasi vanha, että edessä on uusi elämä ja sinä olet sen este.
Onko tässä luettavissa modernien ihmissuhdeoppaitten ”oivallus”: Jos olet tyytymätön parisuhteeseesi, niin lähde siitä pois? Tällaista henkeä Libero on haistavinaan monista nykypäivän opetuksista. Mihin katosi kirkonkin vaalima ajatus, että tulipa yhteisellä taipaleella kumppaneita vastaan mitä tahansa, siitä selvitään yhdessä?
Nykymuotoinen, rakkaudelle perustuva liitto syntyi, kun avioliiton kesto-odote oli parikymmentä vuotta. Olemme siis ylipitkällä maratonilla, ja tähän asti on voinut mennä ihan hyvin. Joskus jaksamiseen auttaa inhorealismi, sen miettiminen ettei mitään tätä enää olisi. Kaikki ne kerrat, kun toivoin että katoaisit, kuolisit vaikka. Ja sitten niin kävi. Voisinpa kääntää kelloa taaksepäin. Saisinpa sanotut sanomattomiksi. Joskus ajattelee vaatimattomasti, että jos riittäisi edes respektiä, kun rakkaus on niin vähissä. Olisi kunnioitusta. Silläkin pääsisi jo pitkälle. Ehkä lopun ikää?
Pitäisikö umpirakastuneita nuoria varoittaa, että älkäähän nyt hötkyilkö? Rakastuminen on kaikessa epärealistisuudessaan vallan vaarallinen tila. Jäitä hattuun! Jos on tarkoitus jakaa toisen kanssa koko elämä, niin vähemmälläkin kiireellä kyllä kerkeää pyörittämään unelmat tappavaa perheen arkisirkusta…?
Yhä useampi eroaa yhä myöhemmällä iällä. Kahdeksassa tapauksessa kymmenestä eroaloitteen tekee nainen. kahdeksassa kymmenestä mies yllättyy. Mistä lähtien kaikki alkoi mennä vikaan? Kun alussa mennään puoli astetta pieleen, ollaan pitkän vaelluksen jälkeen jo aivan väärällä puolen jänkää. Usein eron katkerin kysymys on: Kuinka kauan tätä on jatkunut? Kuinka moni tietää? Tässä iässä on jo kasvot, jotka menettää. Ystävät ovat usein yhteisiä. Enkö ole vain huomannut, miten he ovat katsoneet minua? Kyseessä ei aina ole toinen nainen tai mies; ystävät ovat ehkä kurkistaneet umpikujaan, jossa tietämättämme olimme.
Tuhannen taalan kysymyksiä:
- Kuka voisi / osaisi valmentaa nuoria tulevan varalle?
-Kiinnostaako tällainen opastus edes nuoria, jotka ovat varmoja, että rakkaus on vastaus kaikkeen?
Kursivoidut tekstit ovat poimintoja Hilkka Olkinuoran kirjasta.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Onko työelämässä viihtyminen tärkeää?
Kolmen vuosikymmenen mittaisen työhistoriani aikana olen jo tottunut siihen, että kun tulee minun vuoroni, niin sääntöjä muutetaan. Viimeisin villitys on tämä työputken jatkamisyritys yli eläkeiän niin, että työntekijä voisi kaatua somasti saappaat jalassa ja hänet voitaisiin näin ollen kärrätä suoraan työpaikalta hautuumaalle.
Liian myöhään havaitaan, ettei kyseessä ollutkaan mikään putki vaan umpikuja!
Ei siitä ole kauankaan, kun viisikymppistä pidettiin jo suoranaisena fossiilina., joka pitää pikimmiten saneerata ulos työelämästä. Mutta nyttemmin on ääni kellossa muuttunut ja senioreista pyritään pitämään kynsin, hampain kiinni.
Ensin valitettiin, että nuorten on saatava mahdollisuus päästä mukaan työelämään, joten vanhat ulos, hus, hus! Sitten huomattiin, että ei ollutkaan enää niitä, jotka opastaisivat nuoria ammatin saloihin, kun Hiljainen tieto katosi työpaikoilta.
Jotta me vanhat viihtyisimme tai edes jaksaisimme loppuelämämme työpaikoillamme, jotakin tarttis varmaan tehrä. Ainakin kuntouttaa, keventää työmäärää, antaa hyvät työvälineet ja luoda niin mieluisa työskentelymiljöö, että duuniin olisi kiva tulla vielä huomennakin.
Mielestäni hengellisillä työpaikoilla viihtyvyyden merkitystä aliarvioidaan rankasti. Ei viihtyvyyden eteen kuulemma tarvitse kirkossa nähdä vaivaa, kun työntekijöillä itsellään on vankka kutsumus ja vahva motivaatio paiskia töitä. Silti johtoryhmään kantautuu ”tietoa” siitä, ketkä ovat ahkeria, ketkä taas laiskoja työntekijöitä.
Häh? Miten ihmeessä tällainen arvio on onnistuttu tekemään? Jos tästä oravanpyörästä ei koskaan pääse pois, niin eikö ole ihan suurta viisautta olla edes yrittämättä tehdä kaikkia hommia veks yhtenä päivänä? Huomiseksikin voisi jättää vähän duunia, vai mitä?
Mielestäni työssä viihtymisen perusedellytyksiin kuuluu se, että on mahdollisuus iloita työtovereistaan ja olla omalta osaltaan parantamassa me-henkeä. Kun on kokemus siitä, että voin vaikuttaa omaan työhöni, niin se ei voi olla näkymättä myös seurakuntalaisten suuntaan. Piinallista sen sijaan olisi, jos seurakuntalaiset aistisivat vaikkapa tämän kirjoittajasta, että hei, tuo tyyppihän käy täällä vain töissä (suojatyöpaikka?), ei sen enempää.
Vanhat työntekijät juurtuvat helposti työpaikoilleen, nuoret taas mielellään nostavat kytkintä voidakseen katsella vähän ympärilleen.
Kirkon johdon on ennemmin tai myöhemmin otettava lusikka kauniiseen käteen myös tässä viihtyvyysasiassa. Nimittäin hengelliselläkin saralla (niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa) työpaikat joutuvat jatkossa kilpailemaan työvoimasta, mikä pakottaa suunnittelemaan työpaikkoja työntekijöitten ehdoilla. Jos näin ei tehdä, saattaa kirkosta työpaikkana tulla auringonlaskun ala. Silloin Jumala voisi joutua toteuttamaan "uhkauksensa" eli laittaa kivet saarnaamaan...
Liian myöhään havaitaan, ettei kyseessä ollutkaan mikään putki vaan umpikuja!
Ei siitä ole kauankaan, kun viisikymppistä pidettiin jo suoranaisena fossiilina., joka pitää pikimmiten saneerata ulos työelämästä. Mutta nyttemmin on ääni kellossa muuttunut ja senioreista pyritään pitämään kynsin, hampain kiinni.
Ensin valitettiin, että nuorten on saatava mahdollisuus päästä mukaan työelämään, joten vanhat ulos, hus, hus! Sitten huomattiin, että ei ollutkaan enää niitä, jotka opastaisivat nuoria ammatin saloihin, kun Hiljainen tieto katosi työpaikoilta.
Jotta me vanhat viihtyisimme tai edes jaksaisimme loppuelämämme työpaikoillamme, jotakin tarttis varmaan tehrä. Ainakin kuntouttaa, keventää työmäärää, antaa hyvät työvälineet ja luoda niin mieluisa työskentelymiljöö, että duuniin olisi kiva tulla vielä huomennakin.
Mielestäni hengellisillä työpaikoilla viihtyvyyden merkitystä aliarvioidaan rankasti. Ei viihtyvyyden eteen kuulemma tarvitse kirkossa nähdä vaivaa, kun työntekijöillä itsellään on vankka kutsumus ja vahva motivaatio paiskia töitä. Silti johtoryhmään kantautuu ”tietoa” siitä, ketkä ovat ahkeria, ketkä taas laiskoja työntekijöitä.
Häh? Miten ihmeessä tällainen arvio on onnistuttu tekemään? Jos tästä oravanpyörästä ei koskaan pääse pois, niin eikö ole ihan suurta viisautta olla edes yrittämättä tehdä kaikkia hommia veks yhtenä päivänä? Huomiseksikin voisi jättää vähän duunia, vai mitä?
Mielestäni työssä viihtymisen perusedellytyksiin kuuluu se, että on mahdollisuus iloita työtovereistaan ja olla omalta osaltaan parantamassa me-henkeä. Kun on kokemus siitä, että voin vaikuttaa omaan työhöni, niin se ei voi olla näkymättä myös seurakuntalaisten suuntaan. Piinallista sen sijaan olisi, jos seurakuntalaiset aistisivat vaikkapa tämän kirjoittajasta, että hei, tuo tyyppihän käy täällä vain töissä (suojatyöpaikka?), ei sen enempää.
Vanhat työntekijät juurtuvat helposti työpaikoilleen, nuoret taas mielellään nostavat kytkintä voidakseen katsella vähän ympärilleen.
Kirkon johdon on ennemmin tai myöhemmin otettava lusikka kauniiseen käteen myös tässä viihtyvyysasiassa. Nimittäin hengelliselläkin saralla (niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa) työpaikat joutuvat jatkossa kilpailemaan työvoimasta, mikä pakottaa suunnittelemaan työpaikkoja työntekijöitten ehdoilla. Jos näin ei tehdä, saattaa kirkosta työpaikkana tulla auringonlaskun ala. Silloin Jumala voisi joutua toteuttamaan "uhkauksensa" eli laittaa kivet saarnaamaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)
